Historiaa selkeästi ja painavasti
Maamme itsenäisyyden satavuotispäivän johdosta ilmestyi kiittävän paljon historiatutkimusta, jossa on tavoiteltu objektiivista ja rehellistä kuvausta kansamme jakautumisesta sisällissodan eri osapuoliksi, unohtamatta tapahtumiin vaikuttaneita kansainvälisiä tapahtumia. Tästä laajasti kirjakokoelmasta olen lukemani perusteella halunnut erityisesti mainita WSOY:n kustantamat kaksi kirjaa, joiden otsikkonimet ovat yksinkertaisesti 1917 ja 1918, tekijöinä maineikkaat historiantutkijat Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma sekä laajasta ja monipuolisesta kuvituksesta vastannut Jukka Kukkonen.
Näiden lisäksi mainitsen vielä jo aiemmin lukijoille esittelemäni Marjaliisa ja Seppo Hentilän, Saksalainen Suomi 1918, joka on ensimmäinen perusteellinen tutkimus Saksan itämeren divisioonan osuudesta vuoden 1918 tapahtumiin maassamme sekä Seppo Hentilän laaja katsaus ja yhteenveto vuoden 1918 tapahtumien vaikutuksesta kansamme muistiin ja politiikkaan. Pitkät varjot vuoden 1918 muistamisen historia ja politiikka.
Vuoden 1918 lopulla valtionhoitaja P.F. Svinhufvudin armahti vangitut punakaartilaiset, joilla ei ollut syytettä vakavista rikoksista ja samassa yhteydessä armahdettiin kaikki valkoiset suorittamistaan sotarikoksista ilman oikeudenkäyntiä. Hävinnyt osapuoli, punaiset kapinalliset ja heidän perheensä saivat kärsiä monenlaista nöyryytystä ja vihanpitoa valkoisen porvariston taholta. Vasta toisen maailmansodan jälkeen palautuivat perustuslailliset kansalaisoikeudet myös vasemmistolaisille.
Maamme lähihistoriaa alettiin tutkia tasapuolisesti. Mutta koulujen historian opetukseen asti eivät nämä uudet avaukset juurikaan päässeet vaikuttamaan ennen 1950-60- lukujen peruskoulu-uudistusta. Akateemiset historiatutkimukset eivät tavoittaneet laajoja lukijapiirejä, eikä niiden uusia tuloksia ja tulkintoja viety koulujen historian oppikirjoihin. Kun vuosien 1917-18 tapahtumat henkilökohtaisesti kokeneet varsin yleisesti vaikenivat kotipiirissäkin kokemuksistaan, jäivät nuoremmat sukupolvet pitkäksi aikaa valtamedian levittämän ”valkoisen totuuden” tulkitseman historiakuvan vaikutuksen piiriin.
Teemu Keskisarja piirtää kuvaa Suomen ja suomalaisten tilanteesta ensimmäisen maailmasodan melskeissä. Vuoden 1914 elokuussa alkanut sota jakoi Euroopan kahteen sotaiseen leiriin ja laajeni maailmansodaksi. Suomi säilyi kuitenkin sodan ulkopuolella, vaikka tsaarin määräyksestä Suomea alettiin linnoittaa mahdollisen Saksan hyökkäyksen varalta. Tänne siirrettiin myös lisää venäläisiä sotilasosastoja.
Suomen talous ja varsinkin metsä- ja paperiteollisuus hyötyivät kaupan vilkastumisen seurauksena sotaa käyvän tsaari-Venäjän kanssa. Suomalainen metalli-, nahka-, ja tekstiiliteollisuus vaurastuivat varustamalla Venäjän armeijaa. Suomeen sijoitetut venäläisjoukot yhdessä kymmeniätuhansia miehiä työllistäneiden linnoitustöiden ohella merkitsivät runsasta rahan tuloa ruhtinaskuntaan. Se korvasi suurelta osin länsiviennin tukkeutumisen sodan vuoksi. Ruotsin kanssa kaupankäynti kuitenkin vilkastui ja se olikin Suomen lähes ainoa henkireikä läntisille markkinoille.
Tilanne muuttui kuitenkin vuoden 1917 keväällä, kun tsaari Nikolai II luopui kruunusta ja tilalle tuli väliaikainen hallitus. Sodan köyhdyttämän Venäjän kauppa vaikeutui, jonka seurauksena myös Suomen talous heikkeni. Sodan vaikutuksia talouselämään valottaa Markku Kuisma vuoden 1917 kirjaan kirjoittamassaan Pörssipolska päättyy ja vuoden 1918 tilanteesta Firmojen vapaussota. Rahamaailman vastavallankumous 1918. Sodasta hyötyneet teollisuuden, kaupan ja liikepankkien vanhasuomalainen johtoporras ei vielä 1917 kynnykselläkään ajatellut pienen Suomen kansan tulevaisuutta toisin kuin Venäjän maailmanvallan yhteydessä. Vaikka monet teollisuusjohtajat olivatkin olleet mukana perustuslaillisessa oikeustaistelussa ja vaatimassa suuriruhtinaskunnan erioikeuksien säilyttämistä, he pysyttelivät erossa jääkäriliikkeestä. Mannerheim piti jääkäreiksi koulutettavaksi Saksaan lähteviä yksiselitteisesti maanpettureina, vihollisen värvääminä sabotööreinä ja vakoilijoina. Suhteet pysyivät kireinä kenraalin ja jääkäreiden välillä vielä näiden saapuessa Suomeen valkoisen armeijan tueksi. Jääkäreille Mannerheim oli puolestaan epäluotettava ”ryssänkenraali”.
Bolshevikkien valtaannousu Venäjällä muutti asenteet Suomen itsenäisyydestä. Nyt ymmärrettiin, että kysymys oli valtasuhteista täällä Suomessa. Kyse oli yhtiö- ja pankkimaailman vapaussodasta. Porvarillisia suojeluskuntia ryhdyttiin jo syksyllä 1917 tukemaan taloudellisesti vastavoimaksi työväenkaarteille.
Kai Häggman tarkastelee kirjoituksessaan ”Kynällä ja kiväärillä” (1917) ja ”Tämä pitkä- ja salavihainen kansa” (1918) kulttuurielämän, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suhdetta sisäiseen valtataisteluun. Algot Untola (Irmari Rantamala, Maiju Lassila nimellä) tunnettu kirjailija toimitti viimeiset kapinan aikaiset Työmieslehden numerot, joissa voimakkaasti puolustettiin punaisten toimia. Algot Untolan kustantaja ja monivuotinen ystävä Eino Railo puolestaan toimitti valkoisten lehteä Uusi Päivä. Juhani Aho kirjoitti, että lukemalla rinnakkain näitä kahta lehteä ymmärtää, kuinka suunnattoman kahtiajakautuneessa ja vihamielisessä ilmapiirissä Suomi itsenäistyi. Häggman kuvaa laajasti kulttuurialan ihmisten jakautumista eri leireihin. F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus verrataan Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla Sillanpään kuvausta kansalaissodan torppareiden ja tilallisten asemasta ja asenteista pidetään tarkimpana.
Suosittelen edellä mainittujen kirjojen lukemista kaikille, jotka haluavat täydentää historian tuntemustaan Suomen itsenäisyyden satavuotistapahtumista.
Oiva Björkbacka