Holtiton kulttuurin kuluttaja avautuu – Mutsi ja lähiön lumo
Shoppailu harrastuksena on epätrendikästä. Kestävän kehityksen nimissä voi ostaa vaatelaastaria ja paikata puseron ja toppahousut ja jatkaa maallista vaellustaan muina lähiömutseina pitkin Kannelmäen kinttupolkuja.
Olen holtiton kuluttaja. Nimittäin kulttuurin suhteen. Museokortti, kirjoja, levyjä, teatterielämyksiä, saanko lisää, kiitos. Yksi on ylitse muiden, nimittäin elävä musiikki. Jäähallikeikat maksavat järkyttävän paljon, mutta kerrankos se kirpaisee. Tai joskus jopa neljä kertaa, jos koko perhe lähtee konserttiin, mutta kerranhan täällä vain eletään. Mutta mitä kalliimpi konserttilippu, sen isommat odotukset konsertista. Piippuhyllyllä jäähallissa tai Hartwall-areenalla kun tiirailee jossain kaukaisuudessa pienenä pisteenä erottuvaa lavaa ja bändiä siellä, miettii joskus, miksi edes tulin. Joskus piippuhyllylle asti säteilee sellaista energiaa, ettei voi kuin upota musiikkiin.
Kotoisin olo minulle tulee silti rock-klubilla, jossa lavalla on elämän kuluttama, mutta rakas, punkbändi, jonka lavaspektaakkeli käsittää soittamisen ohella hieman hyppelyä. Illan konserttilippu maksaa vähän eikä muita kulujakaan tule, koska baaritiskille säntäilyn sijasta on pidettävä asemat esimerkiksi Tavastian portailla, ettei joku kaksimetrinen korsto parkkeeraa eteen. Sieltä varjoista on hyvä tarkkailla bändiä ja nauttia.
En voisi koskaan kirjoittaa konserttiarvosteluja, sillä keikan jälkeen on mahdoton sanoa, mitkä kaikki biisit keikalla esitettiin. Tiedän vain, että hengitin konsertissa musiikkia sieluni kyllyydestä, ja jos en nyt ihan transsissa, niin sinne päin, kaikkeni antaneena. Ulospäin eläytymiseni näkyy suun jatkuvana käymisenä, kun laulaa luikautan biisien mukana sekä pienieleisenä oikean jalan hytkymisenä rytmin tahtiin. Sekä tietenkin massiivien aplodeina ja innostunein a ulvahduksina. Joskus hyvällä keikalla sisälläni majaa pitävä Itkijänainen herää, ja liikutun konsertin alkumetreillä jo reippaasti. Joudun pidättelemään, ettei lähtisi ihan käsistä silkaksi itkeskelyksi, ja etten näyttäisi keikan jälkeen seepralta poskille valuvine ripsiväreineni. En mene keikoille itkemään vaan pitämään hauskaa! Lähden keikoille mielelläni jonkun kanssa, mutta en halua puhua kesken keikkaa. Voin nyökätä hillitysti keikkakaverille, ja tirskahdella kuin yhteisen salaisuuden jakamista alleviivaten, ”hyvä bändi”, mutta muut puheenparret säästetään keikan jälkeiseen elämään. En ole muusikko enkä tiedä soittamisesta tai musiikista teorian tasolla juuri mitään, joten on vaikea erotella, kuka nyt sanan varsinaisessa merkityksessä soittaa hyvin, kuka ei tai hapuileeko soitto. Mitä väliä? Olen enemmän entisaikain Levyraadin jäsenen Pirkko Liinamaan linjoilla: jos jalka heiluu mukana kun soitto soi, tykkään. Jos musiikki menee liian vakavaksi, ja meno on jotenkin pliisua, jalka ei heilu eikä kyyneleet tule silmiin.
Menen keikoille asenteella, että olen yksin bändin artistin kanssa. En tarvitse muuta yleisöä. Suljen yleismölinän korvatulpilla heti alkuunsa pois. Ja sitten vain olen. En ymmärrä ihmisiä, jotka tulevat konsertteihin juomaan ja juttelemaan ja bändi on ikään kuin taustamusiikkia. Sosialisoin muualla, keikalla keskityn musiikkiin. En ota kuvia keikoilla, sillä puhelimen roplailu hajottaa keskittymisen ja takaisin tunnelmaan on vaikea päästä. Keskittymistä hajottavat niin monet asiat: kerran ajattelin hoitaa muutamat kärpäset yhdellä iskulla, ja kävin ostoksilla ennen illan konserttia. Sitten, kesken kiihkeän punk-keikan käteni osui käsilaukussani jemmassa olevaan juuri ostettuun lapsen villahaalariin. Tunnelma sai kolauksen. Ei rockbändin keikalle kuulu villahaalarit, koulun Wilma-viestit tai muut arkiset lähiömutsin ongelmat. Ei, keikalle kuuluu minä, orkesteri ja hyvä musa. Kaikki muu on toisarvoista, silloin.
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.