Historia, tulkinnat ja mielikuvat
Ajankohtainen virallinen historia on voittajan sanelema tulkinta. Vasta myöhempi objektiivisuutta tavoitteleva historian kirjoitus etsii tapahtumien monimutkaisista kiemuroista todellisia vaikuttimia ja ratkaisujen syitä. Lähihistoriaa tarkastellaan viime sotien jälkeisten suurten ikäluokkien ja heidän lastensa ja lastenlastensa sukupolvien muistinvaraisten mielikuvien pohjalta. Näiden sukupolvien edustajien mielikuva maamme poliittisesta lähihistoriasta jakautuu Kekkosen valtakauteen ja sen jälkeiseen parlamentaarisen demokratian kauteen.
Tällainen kuva on kuitenkin vääristynyt. Se ei kerro koko totuutta aikakaudesta. Erityisesti Urho Kaleva Kekkosen vaikuttimia ja poliittista toimintaa tutkinut historiantutkija Juhani Suomi viimeisimmässä Kekkoskirjassaan Kolmasti kuopattu. Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944-1956 (Vastapaino 2020) on korjannut kuvaa Kekkosesta lähes yksivaltiaana poliittisena johtajana. Suomi muistuttaa, että aikalaiset ja Kekkosen vastustajat katsoivat Kekkosen poliittisen uran loppuvan ja muuttuvan poliittiseksi ruumiiksi kolmasti. Tätä kuvastaa kirjan nimi kolmasti kuopattu. Jopa Kekkosen omassa puolueessakin, silloisessa maalaisliitossa, oli voimakkaita oikeistohenkisiä vastustajia.
Kekkonen joutui syrjään yritettyään oikeusministerinä v.1938 lapualaishenkisen Isänmaallisen kansanliike (IKL) puolueen lakkauttamista. Talvi- ja jatkosodan aikaisiin hallituksiin hänellä ei enää ollut asiaa. Stalingradin taistelujen jälkeen hän aavisteli natsi-Saksan häviävän sodan, joka samalla merkitsi myös Suomelle tappiota. Hän liittyi rauhanoppositioon vaatien Suomea irrottautumaan sodasta. Mikä tapahtuikin, mutta vasta syksyllä 1944.
Välirauhan jälkeen tuli välttämättömäksi uuden hallituksen muodostaminen, jonka keskeisin tehtävä oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantaminen. Rytin jälkeen presidentiksi nimitetty Mannerheim vetäytyi syrjään hallituksen ohjailusta. Hallitusvastuu ja välirauhan ehtojen toimeenpano jäi sotien aikana samoin syrjässä olleen J.K.Paasikiven vastuulle. Paasikiven vaatimuksesta vastahakoinen maalaisliiton johto suostui Kekkosen nimittämiseen hallitukseen oikeusministeriksi. UKK:n vaikeaksi ja epäkiitollisimmaksi tehtäväksi muodostui välirauhansopimuksen ehtojen toimeenpano (13. artikla) ns. sotasyyllisten oikeudenkäynnissä. Se lisäsi kekkosvihaa hänen aiempien vastustajiensa keskuudessa. Yhdessä Paasikiven kanssa Kekkonen piti välttämättömänä, että uuteen hallitukseen tulee myös kommunistien edustaja. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa SKDL sai huomattavan vaalivoiton, joka johti uuden kolmen suurimman eduskuntapuolueen yhteishallitukseen. SDP, maalaisliitto ja SKDL saivat kukin neljä ministeriä ja lisäksi Paasikiven vaatimuksesta Mauno Pekkala ja Reinhold Svento. Kekkonen jatkoi Paasikiven toivomuksesta oikeusministerinä. Ajankohdalle kuvaavaa oli, että sekä SDP:ssä että maalaisliitossa oli hallitusratkaisuun tyytymättömiä vastustajia.
Mannerheimin lopulta erottua presidentintehtävistä, hänen tilalleen presidenttikauden loppuajaksi valittiin eduskunnan äänestyksessä ylivoimaisella ääntenenemmistöllä (159) Paasikivi, joka oli asiallisesti hoitanut jo siihenkin saakka sekä pääministerin että presidentin tehtäviä Mannerheimin sairastellessa.
Pääministeriksi tuli Mauno Pekkala (SKDL). Kekkonen jäi syrjään hallituksesta, vaikka Paasikivi oli toivonut hänestä seuraajaansa pääministerinä. Kekkosen vanhoille vastustajille Kekkosen syrjäytyminen oli jälleen mannaa. Kekkosen poliittisen syrjäytymisen nähtiin tapahtuvan Suomen pankin johtokuntaan siirtymisen yhteydessä.
Uusi tilaisuus Kekkoselle tuli vuonna 1948 helmikuussa, kun Stalin kirjeessään Paasikivelle ehdotti neuvotteluja Suomen ja Neuvostoliiton kesken ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Saksan mahdollisen hyökkäyksen varalta. Paasikivi kutsui eduskunnan puhemiehen tehtävää hoitaneen kansanedustaja Kekkosen puheilleen ja pyysi tätä myöhemmin laatimaan luonnoksen vastauskirjeeksi Stalinille. Paasikiven määräyksestä pääministeri Mauno Pekkalan johtamaan neuvotteluvaltuuskuntaan nimitettiin myös Kekkonen vastoin maalaisliiton johdon tahtoa. Näin Kekkosesta tuli varsinaisesti presidentin silmä ja korva. Paasikivi vielä erikseen pyysi Kekkosta ja J.O. Söderhjelmiä ”nuoria miehiä olemaan valveille”. Hän ei täysin luottanut Pekkalan ja valtuuskunnan varapuheenjohtajaan, ulkoministeri Enckellin kykyihin pitää pintansa neuvotteluissa.
Kekkosen asemat vahvistuivat. Vuoden 1948 vaalien jälkeen hän nousikin pääministeriksi. Vuoden 1950 varsinaisissa presidentinvaaleissa hän oli jo maalaisliiton presidenttiehdokkaana ja jatkoi pääministerinä sen jälkeen vielä neljässä hallituksessa.
Kekkosen kaatamiseen pyrittiin seuraavissa presidentinvaaleissa 1956, mutta hän saikin niukan kahden äänen enemmistön (151). Vuoden 1962 vaaleissa koko oikeisto ryhmittyi Kekkosen kaatamiseksi Hongan vaaliliittoon. Se yritys tyrehtyi Neuvostoliiton noottiin, jossa ehdotettiin neuvotteluja kansainvälisen tilanteen kärjistyttyä Berliinin kriisin vuoksi. Kekkosta tarvittiin taas pelastamaan Suomen puolueettomuus. Vuonna 1973 eduskunta sääti poikkeuslain, jolla hänen toimikauttaan jatkettiin ilman vaaleja vuosiksi 1974-1978. Kekkosen aseman sekä idässä että lännessä kruunasi vuonna pidetty ETYK ja EEC-vapaakauppasopimus.
Nämä vaiheet menevät jo ohi Juhani Suomen kirjan aikaperspektiivin. Mutta kirja luo hyvän pohjan UKK:n monimutkaisen ja vaikeankin kuningastien – valtakunnan johtoon – ymmärtämiselle.
”Kekkos-kuva ei valmis”,
Matti Ahdetta siteeraten, toteaa keskustan pitkäaikainen kansanedustaja, puoluesihteeri, puolustusministeri ja UKK-seuran puheenjohtaja Seppo Kääriäinen kirjassaan Aidan toiselta puolen. (Teos, 2019) Se sisältää muistelmia ja arviointeja vuosilta 1970 – 2019. Tietyssä mielessä se on ikään kuin jatkoa Juhani Suomen kirjaan UKK:n presidenttikauden osalta ja sen jälkeiseen aikaan. Kekkos-kuvaa ovat täydentäneet myös Matti Ahde, entinen TUL:n puheenjohtaja ja SDP:n kansanedustaja, ministeri ja UKK-seuran varapuheenjohtaja. Kekkonen toimi aktiivisesti Suomen urheilujärjestöjen yhteistoiminnan edistämiseksi. Hän vaikutti myös kirkon henkilövalintoihin, kulttuuri- ja taidepiireihin ja hänellä oli luonnollisesti läheiset suhteet talous- ja liike-elämän johtajiin erityisesti idän kaupan edistämisessä.
Tilanteen muutosta ja Kekkosen ylivertaisuutta osoitti, kun SDP ennätti ensimmäisenä jo 1975 pyytää Kekkosta presidenttiehdokkaakseen vuoden 1978 vaaleihin. Tämän pohjalle syntyi kuuden puolueen muodostama Kekkosen vaaliliitto. Keskustapuolueessa alkoi sisäinen kamppailu kenestä tulee Kekkosen seuraaja seuraaviin presidentinvaaleihin. Vastakkain olivat Virolainen ja Karjalainen sekä heidän takanaan Kekkosen ulkoministeriksi nimittämä Paavo Väyrynen.
SDP oli jo varmistamassa Mauno Koivistolle vahvaa ennakkosuosikin paikkaa pääministerinä. Näin kävikin. Kekkosen sairastuttua ja erottua virastaan, Koivisto jatkoi vt. presidenttinä ja tuli valituksi seuraavissa vaaleissa ylivoimaisesti Paasikiven-Kekkosen linjaksi sanotun ulkopolitiikan jatkajana.
Koivisto käytti presidentin laajoja valtaoikeuksia kuten Kekkonenkin, mutta hänen aikanaan niitä alettiin tuntuvasti supistaa uudessa perustuslaissa varsinkin sisäpolitiikan osalta. Sisä- ja hallituspolitiikka jatkui punamultahengessä.
Uusi tilanne muodostui, kun Väyrynen, kokoomuksen Ilkka Suominen ja RKP:n Christoffer Taxel yhdessä teollisuuden muutaman nokkamiehen kanssa neuvottelivat mahdollisen porvarillisen enemmistön vaalivoiton pohjalta muodostettavasti porvarihallituksesta Paavo Väyrysen johdolla. Vaaleissa porvarienemmistö muodostuikin. Tieto tästä ns. kassakaappisopimuksesta oli kantautunut Koivistolle, joka vihelsi pelin poikki nimittäen Suomen pankista johtaja Harri Holkerin uuden sinipunahallituksen muodostajaksi ja näin kokoomus pelattiin ulos kassakaappisopimuksen toteuttamisesta. Keskusta jätettiin oppositioon ja Väyrynen suunnitelmineen sivuun.
Seppo Kääriäinen toteaa, että vuoden hallitusratkaisulla oli pitkäaikainen vaikutus maamme sisäpolitiikkaan. Siitä alkoi mm. kokoomuksen vähittäinen nousu Suomen vaikutusvaltaisimmaksi puolueeksi seuraavien 32 vuoden aikana vuosina 1987-2019.
”Kokoomus oli tänä aikana hallituksessa 28 vuotta. SDP 20 vuotta ja keskusta 16 vuotta”.
Keskustalla on tänä aikana ollut 16 vuotta pääministerin posti, mutta valtiovarainministerin salkkua ei päivääkään. Kokoomuksella on ollut pääministeri 8 vuotta ja valtiovarainministeri 20 vuotta sekä ulkoministerikin 4 vuotta.
Demari presidenttinä: Koivisto 12 vuotta, Ahtisaari 6 vuotta ja Halonen 12, yhteensä 30. Kekkonen oli 26 vuotta. Kokoomuksen Sauli Niinistö jatkaa nyt toista ja viimeistä kauttaan.
Kuka on seuraava presidentti? Suomen kansa ratkaiskoon kansanvaltaisesti!
Oiva Björkbacka