Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Kesä: – Hei vaan! Hauska nähdä!

Minä: – Hei! Jihuu, sä tulit sittenkin! Ajattelin, että et tule enää koskaan.

Kesä: – Miksi niin ajattelit, höpsö? Totta kai tulen, joka vuosi, ja tässä olen nyt.

Minä: – Oli niin vaikea uskoa, että saapuisit. Ensin oli loputon marraskuu ja sitten toukokuussa tuli hei luntakin. Itse asiassa olin niin huolissani, että ei enää nähtäisi koskaan, ja siksi kirjoitin sinulle tunteikkaan ja pitkän muistopuheen. Ole hyvä:

Kesälle

En voi uskoa, että olet poissa. Merkitset minulle niin paljon, ja olet ollut mukanani niin monissa elämäni hetkissä. Kuin lapsena uin iloisena yksitoista asteisessa merivedessä, huulet sinertäen, olit läsnä. Kun nuorena, maailman murjoessa, makasin sohvalla kuunnellen The Doorsin The Endiä, kurkit ikkunan raosta kevyesti huokaillen. Ollessani nuorena aikuisena reppureissulla Meksikossa, mariachien soittaessa La Bambaa, sinä olit paikalla. Mökkireissuilla, itikoiden inistessä estoitta, istuessani mökin verannalla kirja edessäni ja kaatosateen kohistessa huopakattoon, muistan sinut. Loputtoman kepeinä öinä, kun ei nukuta vaan jutellaan ystävän kanssa elämän suurista mysteereistä kalliolla; ja maailma on kevyt ja täynnä lupauksia, silloin läsnäolosi on selviö. Kevyessä tuulessa leijaileva saippuakuplaparvi muistuttaa sinusta. Telttaretkellä, ummehtuneelta haisevan makuupussin hellään huomaan kääriytyneenä, tajuan sinut. Auringonpaisteessa, puiston penkillä syödessämme lasten kanssa jäätelöä antaumuksella me tunnemme sinut. Kun jalkapallokentällä lapsijoukko kirmaa pallon perässä ja maalivahti jännittyy valmiina torjumaan, ja huokailen jännityksestä kentän laidalla, tiedän sinun olevan myös tonteilla. Kun seison ulkona ja hengitän syvään ja tunnen itseni sanoinkuvaamattoman vapaaksi ja voittamattomaksi. Ja silloin lämmin tuuli puhaltaa hiuksiini, ja siinä sinä taas olet.

Syntymäpäivänäni maistelen perheen rakkaudella leipomaa vadelmapiirakkaa ja vinkkaan sinulle silmää. Kun fiilistelen sydämeni kyllyydestä hikisenä rock-klubilla lempibändiäni keikalla, ja keikan jälkeen voin narikan sijasta lampsia vain ovesta ulos ja kadota kaupungin sykkeeseen. Silloin lähetän ajatuksen sinulle. Lasten keinuessa leikkipuistossa hiukset hulmuten ja riemusta kiljahdellen, tiedän sinun lymyilevän lähistöllä. Hiekkarannalla pikkuväki juoksee uimaan ja tulee välillä rantaan rakentamaan hiekkalinnaa ja kaivamaan kuoppia, ja sitten iskeekin jano, kylmyys ja yleinen halipula. Ja minä istun pyyhkeellä märkä lapsi sylissäni enkä haluaisi mennä minnekään. Silloinkin aistin sinut. Muun maailman levätessä pimeydessä ja kuutamon valaistessa maisemaa, tuulen suhistessa puissa tietyllä tavalla, silloin tiedän sisimmässäni, että sinun on aika mennä.

Sanotaan, että vastoinkäymisiin ei pidä jäädä kiinni, vaan on porskutettava eteenpäin. Aina vaan, vaikkei huvittaisikaan. Olen miettinyt, miten pärjään ilman sinua. Mitä olen oppinut sinulta, mitkä asiat sinusta muistuttavat sinusta silloinkin kun olet poissa.

Sinulta olen oppinut myönteistä elämänasennetta. Myös riehakasta kapinahenkeä, ja hulluttelun jaloa taitoa. Sekä pysähtymistä hetkeen. Kun pienen hetken asia on hyvin, suorastaan täydellisesti, on syytä kiitollisuuteen. Olen saanut sinusta energiaa, ja samalla olen oppinut lepäämään seurassasi. Olen oppinut sinulta sellaista kepeää elämänasennetta, jota on helppo soveltaa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Olen avullasi hyväksynyt sen, että elämässä on kausivaihteluita, sateen jälkeen saapuu poutasää. Mutta en ole valmis luopumaan sinusta iäksi. Kiitos kaikesta.

Minä: – The End

Kesä: – Että sellaiset värssyt sutaisit sitten. Kiitos kauniista sanoistasi. Mutta pyyhi kyyneleesi ja ala elää, minä olen nyt täällä ihan niin kuin ennenkin!

Minä: – Selvä. Bileet pystyyn ja jalalla koreasti. Ihanaa Kesä, kun olet taas täällä!

 

Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.