Tämän talven elämysmatkat – Mutsi ja lähiön lumo
Poikkeusaikojen tuomiin arkisiin muutoksiin havahtuu vasta pidemmän päälle. Yhtäkkiä vain havahtuu, että kaikki on outoa ja kummallista. Ennen istuskelin bussi- ja junamatkat ihan rauhassa, omiin ajatuksiin uppoutuen. Nyt en osaa enää samalla lailla rentoutua julkisilla liikkuessani. Ihan ensin pitää muistaa bussiin mennessään kaivaa matkakortti esille ja miettiä, oliko siinä kautta vai arvoa ja mitähän nappia pitäisi painaa. Sitten pitää yrittää löytää penkki ikkunan vierestä ja mielellään pitää asemat laukun kanssa niin, ettei kukaan tule viereen istumaan. Sitten pitää tarkalla korvalla kuunnella, yskähteleekö tai niiskuttaako joku lähellä istuva ja jos, niin onhan minulla riittävä turvaväli häneen? No entäpä maskit sitten: tarkkailen ihmisiä, kenellä on maski, kenellä ei, miksi ei, onko syynä terveysongelmat vai välinpitämättömyys?
Olo julkisissa on kuin jatkuvasti olisin science fiction televisiosarjassa Salaiset kansiot. Tunnusmusiikki takoo takaraivossa ja tarkkailen silmä kovana kanssamatkustajia, alkaako jollakulla yhtäkkinen nenäverenvuoto tai joku ysköskohtaus? Ja missähän ovat agentit Fox Mulder ja Dana Scully silloin, kun heitä tarvittaisiin?! Pitääkö mun tää päivytyshommakin yksin hoitaa? Ei varmaan ihmetytä, että päässä ei liiku mikään vaan matkustan kuin maskilla varustettu zombi asioilla.
Onneksi kaikki bussimatkat eivät sentään näin kireitä ole. Yhtenä pimeänä pakkasaamuna lähdin poikani kanssa samaa matkaa bussin kyytiin. Hän meni bussiin ensin ja varasi paikat. Minä hoipuin perässä maski naamalla ja silmälasit huurussa ja suunnistin bussin takaosaan luottaen siihen, että jos menen lapseni ohi, hän sentään tunnistaa äitinsä ja nappaa kiinni. Löysin hänet. Siinä me sitten istuimme vierekkäin toppatakeissamme lämpimässä bussissa, hän piponsa varjossa ja minä maskissani naama hiessä. Matka kesti kauan emmekä juuri puhuneet sen aikana. Minulla ei ollut kiire minnekään. Olisin voinut matkustaa maailman äärin tässä arkisessa hiljaisuudessa, bussin lipuessa läpi Helsingin lumisten lähiöiden moottoritielle. Hurinan keskellä tunsin sellaista onnea, jota en ollut aikoihin tuntenut. Ei se maskikaan haitannut, mikään ei haitannut, koska olin matkakaverini kanssa kaksin liikenteessä. Pitkästä aikaa saimme olla kahdestaan rauhassa ilman muiden perheenjäsenten keskeytyksiä.
Jäimme bussista pois ja kuljimme vielä kävelytietä ja lumisen puiston läpi. Rupattelimme hieman. Sitten lapsi hienovaraisesti taputti toppahanskallaan käsivarttani ja sanoi jatkavansa matkaa itsekseen määränpäähänsä. Tällaista hienovaraisuutta ja rauhaa harvoin näkee kotona kun kaikki ovat paikalla.
Jatkoin matkaani bussipysäkille mieli kepeänä ja hartiat rentoina. Hetken jopa laulatti aamukahdeksan aikaan siinä moottoritien varressa. Se tunne kyllä häipyi kun maski veti taas huuruun, enkä nähnyt paljon mitään. Sehän ei toki neuvokkuuttani estänyt, huidoin kaikki jotka vähääkään näyttivät bussilta…eli pari rekkaa, muutaman bussin, joiden pysäkki ei ollut siinä, ja pari ei linjalla -bussia, joista toinen pysähtyi ilmeisesti auttamistarkoituksessa. No tulihan se minunkin dösäni vihdoin ja huurumuija pääsi kyytiin ja tilanne oli jälleen hallinnassa.
Julkisilla matkustamisesta on tullut siis vähän sellaista harvoin kohdalle sattuvaa outoa sattumusta. No entäpäs autoilu sitten? Se on tarjonnut myös omat jännitysmomenttinsa tänä lumisena talvena, sillä asumme keskellä jyrkkää mäkeä. Koko perhe hurraa kun pääsemme ensiampaisulla mäkeä ylös kotiovelle.
Tänä talvena paras julkinen kulkuväline, missä olen viihtynyt ja missä saan iloita rauhassa, on pikajuna Tylypahkaan. Sen junan kyydissä istumme iltaisin, kun lasten kanssa käperrymme sängylle lukemaan siitä, miten juna kuljettaa Harry Potterin ystävineen Tylypahkan velhokouluun ja mitä sitten tapahtuu. Iltaisin ei enää tarvitse olla varuillaan. Riittää kun hyppää junan kyytiin Lontoon King’s Crossin juna-asemalta, laiturilta 9 ¾.
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.