Unohdetun vanhuksen puolesta
Lapsiasiavaltuutettu on huolissaan miten lapset selviytyvät korona-ajasta. Yrittäjäjärjestö kantaa huolta yrityksistä, taiteilijoiden, esiintyjien ja tapahtumien puolestapuhujia on monia eri tahoja, ravintolat pitävät huolta siitä että heidän äänensä kuuluu.
Kukaan ei ole tullut kysymään meiltä vanhuksilta miten me selviydymme. Kun ei ole vanhusasiavaltuutettua ei ole yhtä ja oikeaa puolueetonta tahoa jota media voisi hyödyntää. Vireillä vanhusasiavaltuutetun viran perustaminen sentään onneksi on. Keväällä hämmästeltiin kun omaiset eivät päässeet hoitokoteihin ja ihasteltiin kontteja ja pleksiseinällä varustettua tilaa tapaamispaikkoina. Monelta vain unohtui että muistisairas ei asettaudu istumaan muoviseinän taakse rauhallisena paikalleen. Pelkästään maskikasvoinen omainen ulkotilassa aidan takana, sai minun läheiseni pyytämään poispääsyä aidatulta pihalta. Kun se ei onnistunut ”hän viittasi kintaalla niin minulle kuin koko tilanteelle”.
Chileläisessä tv-dokumentissa äitinsä hyvinvoinnista huolestunut tytär palkkaa etsivätoimiston selvittämään miten hänen äitiään kohdellaan vanhainkodissa. Etsiväksi pestataan 83-vuotias nokkelaksi osoittautuva mies. Niitä epäkohtia mitä tytär väittää, että on olemassa, ei juuri ole. Sen sijaan on monta omaisiaan ja etenkin lapsiaan kaipaavaa asukasta.
Hoitokodissa, missä käyn, on 25 asukasta. Nykyisin pitää edellisenä päivänä soittaa ja kysellä voiko tulla vierailulle – eli onko vapaata aikaa klo 13-18. Valitettavasti aina on. Soitin perjantaina ja kysyin voinko tulla lauantaina, hoitaja totesi ykskantaan, näemmä kukaan ei halua viettää lauantai-päiväänsä meidän kanssamme. En käy joka päivä, mutta riittävän usein jotta aistin parempikuintoisten katselevan haikeana kun lähdemme mieheni kanssa ulkoilemaan. Helsinkiläisissä hoitokodeissa vierailuaika on hyvin rajallinen, mutta pienikin erilainen hetki piristää.
Älkää unohtako meitä hoitokoteihin! voisi olla mielenosoituksen paikka. Mutta kohta taidan olla valmis kapinoimaan koronamääräyksiäkin vastaan. Ravintoloissa ja yökerhoissa voi käydä pienin rajoituksin ja muutamissa tapauksissa myös vähän huonoin seurauksin. Vielä viime keväänä pääsin muutaman kerran teatteriin. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle oli myyty 40 prosenttia lipuista. Istuimme joka toisella rivillä ja vieressäkin oli tyhjä paikka. Kaikki oli järjestetty turvallisen tuntuisesti, oli paljon turvallisempi olo kuin isossa kauppakeskuksessa postipakettia jonottaessa. Mutta teatterit ovat kiinni ja pysynevät kaiketi pitkään. Totta kai taloudelliset realiteetit tulevat vastaan kun lippuja myydään vain murto-osa mutta kuitenkin.
Onneksi on etäjooga, etäjumppa ja etäpilates. Joogani ja jumppani on organisoinut Pitäjänmäen Eläkkeensaajat ja pilateksen tarjoaa Konala-Seura ja kaiken lisäksi ilmaiseksi kaikille jäsenilleen. Ei se tietysti ihan sama asia ole kuin nähdä kuntoilevia ystäviään ympärillään. Mutta puolensa on silläkin ettei lumisena aamuna tarvitse taiteilla perille läpi lumen ja tuiskun, tarvitsee vain levittää jumppamatto lattialle ja virittää tabletti tai joku muu laite ja ryhtyä hommiin. Kunnon ohella on monen ikänaisen teknologiset taidotkin karttuneet. On oltu zoomissa, teamsissa ja Google meetissä.
Leena-Maija Tuominen