Pääkirjoitus – Perheiden vitsaukset
Kesälomat on vietetty ja paluu korona-arkeen on taas täyttä totta. Hallitus ja viranomaiset pähkäilevät rajoitusten kanssa. Paluuta ’normaaliin’ ei näköpiirissä näy. Viime kuukaudet on eri viestimissä pähkäilty nuorten syrjäytymistä; etääntymistä sosiaalisista suhteista, koulumaailmasta ja tuen puutetta. Koronan aiheuttamien sosiaalisten ongelmien pelätään räjähtävän käsiin. Opiskelijat ja koululaiset halutaan takaisin opinahjoihin, vaikka väkisin.
Onko korona syypää nuorten ongelmiin? Oma näkemykseni on, että korona vain toi jo pitkään vallinneet ongelmat esiin. Maakunnissa ei ole kärsitty koronan aiheuttamasta lockdownista läheskään siinä määrin kuin kaupungeissa. Kun nykypäivään otetaan hieman etäisyyttä, syntyy ehkä todellisempi kuva nykynuorten elämästä.
Ensin tuli teollistuminen, joka pakotti vanhemmat pois kodeista koko päiväksi. Sitten tuli urbanisaatio, joka rikkoi vanhat kyläyhteisöt ja yhteisöllisyyden. Lapset ja nuoret työnnettiin päiväkoteihin, kouluihin ja viranomaisten harteille. Levottomat nuoret kerääntyivät lähiöpuistoihin kaljottelemaan. Harrastusmahdollisuuksien ja ajanviettopaikkojen lisääntyessä tilanne parani.
Nyt yhteiskuntamme on tilanteessa, jossa kaikki perheen jäsenet tekevät mitä mielivät. Isällä on oma harrastus, äidillä oma ja jokainen roikkuu multimediapuhelinten, padien ja tietokoneruutujen ääressä aamusta iltaan. Perhe ei kokoonnu enää yhteisille aterioille, juhliin tai harrastusten pariin, vaan käy omilla menoillaan.
Miksi nuorten saaminen kouluun on nyt tärkein asia, kun samaan aikaan sosiaalisten taitojen puuttuminen johtuu lähes yksinomaan perhekeskeisyyden, sukulais- ja naapurikontaktien katoamisesta? Naapuriavun pyytäminen tai saaminen on kiven takana. Onko laitos ainoa keino pelastaa nuoret? Eikö korona antanut mahdollisuuden perheiden ja keskinäisen yhteistyön uudelle tulemiselle?
Ongelmat ovat syvempiä ja ne liittyvät yhteisöllisyyden katoamiseen. Ihmiset ja ryhmät riitaantuvat nykyisin helposti. Entisten riippuvuussuhteiden pakottama liima on poistunut sitä mukaa, kun ihmiset voivat olla riippumattomia, vedota yhteiskunnan apuun ja tukeen. Jos vanhemmat eivät osaa enää toimia aiempien sosiaalisten normien mukaisesti, niin miten sitten nuoret ja lapset.
Uusavuttomuus on päivän sana. Vastaukset löytyvät netistä. Läheisiltä ei pyydetä apua tai neuvoa, vaikka mikä olisi. Kun ympäristön kanssa ei käydä avointa keskustelua ja asioita piilotellaan, käperrytään sisäänpäin, mikä näkyy poikkeavana käytöksenä, rajoittuneina syömistapoina, henkisinä häiriöinä, itsensä vahingoittamisena, epäsosiaalisuutena, kyvyttömyytenä käsitellä asioita muista kuin omasta kapeasta näkökulmasta.
Kun meillä on miljoona valintamahdollisuutta, emme enää osaa valita oikein, vaan heilumme kuin lapset karkkikaupassa. Mikään valinta ei tyydytä ja mikään ei tuo onnentunnetta. Emme näe omaa tilannettamme ja sitä, että kaikki saattaa olla aivan hyvin, kun sen vain oivallamme. Epäilen, ettei nykyisenlainen urbaani yhteiskunta pysty pitkän päälle tarjoamaan ihmisille, perheille ja yhteisöille vakaata elämää, jossa pysyvyys ja turvantunne olisivat taattuja etuja.
Korona ei ole vain vitsaus. Se on myös mahdollisuus parempaan.
Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi