Onnellisuuden mitta
Suomi on maailman onnellisin maa ja maailman onnellisimmat ihmiset asuvat Helsingissä. Helsingissä onnellisimmat ihmiset asuvat Länsi-Pakilassa ja onnettomimmat Pitäjänmäen Reimarlassa. Koko kaupungin keskiarvo on kouluarvosanoilla 8,03. Länsi-Pakilassa luku on 8,81 ja Reimarlassa 7,35. Reimarlassa asukkaat kokivat itsensä enemmän terveiksi kuin onnellisiksi. Jos postinumero alkaa 007, tuntee väki itsensä enemmän onnelliseksi kuin terveeksi.
Olen asunut vuosikausia Reimarlassa ja tunnen siellä asuvia. Länsi-Pakilassa on vain kourallinen tuttuja. Päällisin puolin Länsi-Pakilassa asutaan tilavissa omakotitaloissa isoilla tonteilla kauniitten istutusten varjossa. Reimarlassa suurin osa asukkaista asuu kerrostaloissa, vuokrataloja on ja maahanmuuttajiakin on. Mutta eivät nämä sinänsä ole millään tavalla onnellisuuden esteenä.
Monella reimarlalaisella on tapana sanoa, että asumme kuin kylässä. Mutta väite näyttää nyt olevan vain harhakuva, jonka ovat omaksuneet pitkään Reimarlassa asuneet ja ehkäpä erityisesti pientalojen asukkaat. Olen vakaasti sitä mieltä että onnellisuuden tunteeseen vaikuttaa se tunteeko naapureita vai ei. Itselläni on tapana miettiä mistä saisin apua, jos jotain pahaa tapahtuisi äkillisesti.
Aikanaan miehelläni oli niin innokas vihamies, että tämä uhkasi tulla hoitamaan asiat pyssyn kanssa. Mies lähti matkalle ja minä jäin yksin paritaloon. Pyysin miestäni kertomaan tilanteen naapurillemme. Naapuri ihmetteli jälkeenpäin, miten minä arvostin hänen kykyään auttaa näin paljon. Kerroin että sinulla on kova ääni ja teidän koirannekin alkaa pyydettäessä haukkua kovalla äänellä, joten siinä olisi ollut pelotetta tarpeeksi.
Kuka voi tehdä reimarlalaisista onnellisia. Isossa kaupungissa asiat hoituvat kaukana pienestä ihmisestä – kuten on tapana sanoa. Kaipa se on niin että tässä tapauksessa jokainen on oman onnensa seppä. Arvoituksellista on sekin mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Kun lapseni, heidän lapsensa ja lastenlapsensa olivat lähteneet synttärilounaaltani, ihailin saamiani kauniita syksyisiä kukkakimppuja ja mielessä oli muistikuva mukavasta yhdessäolosta, hiipi mieleen voinko olla onnellinen, kun mieheni ei ole kanssamme, vaan sairauksiensa takia hoitokodissa. Pienen miettimisen jälkeen päädyin siihen, että voin olla onnellinen.
Onnellista elämää pienessä kylässä voi mennä ihailemaan Helsingin Kaupunginteatterin musikaaliin Niin kuin taivaassa. Kun ohjaaja ja Lilla Teaternin taiteellinen johtaja Jacob Höglund näki elokuvasta muokatun musikaalin Tukholmassa, hän oivalsi heti: tämän haluan tehdä. Maailmankuulu kapellimestari saa sydänkohtauksen ja päättää palata kotiseudulleen, ostaa vanhan kansakoulun kodikseen ja päätyy kirkkokuoron vetäjäksi. Samalla kun kapellimestari auttaa kuorolaisia laulamaan paremmin hän auttaa heitä setvimään vanhojakin kaunoja ja kiusaamisia. Häntä itseään auttaa tervehtymään ja kotiutumaan viehättävä kauppa-apulainen (Oona Airola). Hieno ja hyvällä tavalla tunteisiin vetoava esitys.
Esitys, joka tekee teatterin ystävän taidokkuudellaan onnelliseksi, mutta joka ei kerro pelkästään onnellisuudesta on Helsingin Kaupunginteatterin Bolla. Se perustuu Pajtim Statovcin saman nimiseen romaaniin. Kun valot sammuivat ja viimeiset vuorosanat Bolla-näytelmästä saavuttivat katsomon, tuntui, että olin kokenut jotain ainutlaatuista. Melkein kolme tuntia kestänyt näytelmä, missä ei ollut yhtään turhaa sanaa, ei tarpeetonta liikettä, ei väärää ääntä, ei eksynyttä näyttelijää, ei vääriä huonekaluja tai esineitä. Näytelmän ohjaaja Milja Sarkola on kuin taikuri, joka loihtii silmiemme eteen jotain, mistä emme osanneet edes kuvitella.
Romaani kuten näytelmäkin kertoo kahden nuoren miehen rakkaudesta, joka tulenaralla Balkanilla on mahdotonta. Toinen heistä on albaani (Samuli Niittymäki) ja toinen serbi (Mikko Kauppila), toisella on myös perhe. Mikään ei puolla sitä, että heidän rakkautensa voisi jatkua. Heillä on vain yksi yhteinen kesä ja se muuttaa heidät molemmat. Ei suinkaan paremmiksi ihmisiksi, pikemminkin päinvastoin. Kosovan sota musertaa heidän toiveensa. Ja vie lopulta toisen heistä ihmisraunioksi. Arsimin vaimon (Jessica Grabowsky) vuorosanat miehelleen: ”Kukaan ei ansaitse yksinäisyyden ankaruutta”, jää mielen sopukoille.
Ei haittaa vaikka tarina Baskervillen koirasta olisi entuudestaan tuttu, niin paljon ennen näkemätöntä taituruutta ja teatterin lumoa on Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön Baskervillen koirassa. Santeri Kinnunen on kelpo Sherlock Holmes ja Eppu Salminen hitaasti asioihin tarttuva Tohtori Watson. Näytelmän erikoisuutena on markkinoitu kolmea näyttelijää, jotka esittävät näytelmän aikana melkein 40 henkilöä ja yhtä jänistä. Rooleissa urakoivat Emilia Sinisalo, Sauli Suonpää ja Mikko Virtanen. Näytelmä on pukusuunnittelija Elina Vätön ja hänen joukkojensa taidon näyte. Vaatteet vaihtuvat näyttelijöiden päällä niin nopeasti, että katsoja ei tahdo perässä pysyä. Lavastus (Katariina Kirjavainen) tukee kaikkea hienosti. Viihdyttävän ja katsojan tarkkaavaisuutta edellyttävän esityksen on ohjannut Reita Lounatvuori. Ei voinut kuin ihastella sitä miten paljon esitys oli yllätyksiä tulvillaan.
Leena-Maija Tuominen