Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Kun vuosia sitten jäin eläkkeelle, opin heti, että minun vastuullani on miten pitkään toimintakykyni pysyy hyvänä. Kukaan ei puhunut terveydestä mitään. Vähitellen valkeni, että toimintakyky tarkoittaa taitoja ja voimia selviytyä jokapäiväisestä elämästä – mieluummin ilman apua tai mahdollisemman vähäisellä avulla.

Niinpä oli ryhdyttävä taistelemaan aikaa vastaan. Pienelläkin aivonystyröiden käyttämisellä oivalsin, että ikuisesti nuorena ja vetreänä ei pysy kukaan. Ei edes isäni, joka juoksi viimeiset lenkkinsä yli 80-vuotiaana. Ohjelmaani tuli kuntosalia, tasapainokoulua, jumppaa, juoksu- ja kävelylenkkiä, hiihtämistä, joogaa, vesijuoksua, vesijumppaa – eri aikoina eri lajeja.

Ilman tieteellisiä tutkimuksia arvelen, että moni toimintakykyymme ja sairastumiseemme johtuvista asioista johtuu perimästä – niin hyvässä kuin pahassa. Sitä en kiellän, että omallakin toiminnalla on merkitystä. Mitä nuorempana alkaa pitää huolta hyvinvoinnistaan, sitä pidemmälle selviää eikä tarvitse tuskailla miten saisi sukat jalkaansa, miten uskaltaisi ottaa yläkaapista kukkaruukut tai pestä niin lattiat kuin ikkunatkin. Etäjumpan vetäjän yllä oleva ohje on hieno.

Elämän arvaamattomuutta joutui miettimään Suomen Kansallisteatterin näytelmässä Tunnit, viikot, kuukaudet. Esitys on hieno kunnianosoitus 37-vuotiaana aivokasvaimeen kuolleelle ohjaaja, kirjailija Reko Lundánille. Lavalla on kaksi näyttelijää, vaimo ja mies, Petra Karjalainen ja Timo Tuominen. Ja sairaus, joka raastaa, vie voimat ja jolle ei ole hoitokeinoa. Kati Kaartisen käsikirjoittama ja Jussi Tuurnan säveltämä teos perustuu pariskunnan kirjoittamiin, Rekon sairaudesta kertoviin romaaneihin. Lauluista huokuu se toivo ja epätoivo, joka raastaa molempia. Vaimo kokee, että hänen pitäisi jaksaa tukea ja kannustaa. Sairastavan on vaikea hyväksyä, että sinne juoksulenkille ei sittenkään voi mennä eikä Teatterikesään. Epävoitonkin seassa on kuitenkin toivoa ja ennen muuta rakkautta.

Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä saa ihailla Martti Suosalon näyttelijäntaitoja. Pasi Lampelan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Turvamies on vain kaksi näyttelijää: turvamies (Katja Küttner) ja turvattava (Martti Suosalo). Suosalo on rikkaan perheen kuuskymppinen raikulipoika, joka on lähdössä viettämään viikonloppua, tähtäimessä elämänsä nainen. Suunnitelmat muuttuvat, kun paikalle tupsahtaa isä-ukon palkkaamaa turvamies. Perhettä on uhattu ja saattaa olla, että pojankin turvallisuus on uhattuna. Jotta mies malttaisi mielensä eikä livahtaisi pakoon, tarvitaan turvamiehen perusteluja ja välillä jopa fyysistäkin yliotetta. Esitys nojaa Suosalmen uskomattomiin näyttelijäntaitoihin.

Ensikosketus Kom-teattterin näytelmään Lou Salomè on hätkähdyttävä. Katsomoon mennään puna-seinäisen tunnelin läpi ja kun kääntää katseensa näyttämölle on tarjolla ylipursuava yksityiskohtien ja värien runsaus. Miten tämä kaikki liittyy runoilija, filosofi, psykoanalyytikko Lou Andreas-Salomèn elämään. Ja kaikki liittyy. Salomè (s. 1861 Pietari, k. 1937 Göttingen) uhmasi koko elämänsä ajan niitä rajoja, joita naisille oli asetettu. Näytelmän – käsikirjoitus Aina Bergrothin ja ohjaus Riikka Oksasen – miesgalleria on herkullinen: Juho Milonoff Nietzschenä, Miiko Toiviainen Rilkenä ja Niko Saarela Freudina ovat ärsyttävän itsekeskeisiä. He eivät tärkeilyssään ymmärrä olevansa naurettavia, mutta ovat sitä monella tavalla. Vilma Melasniemi Lou Salomèna on loistava. Ihastuttavan itsevarma ja itseriittoinen, älykäs, viisas, ideoita pursuava ja oman tiensä kulkija. Ella Mettäsellä on lukuisia pieniä rooleja, joissa hän kuitenkin vangitsee huomion itselleen oivallisella tavalla.

Helsingin Kaupunginteatterin Lapset alkaa kepeästi kahden naisen ja yhden miehen välienselvittelyä luvaten. Näytelmän kirjoittaja Lucy Kirkwood on palkittu ja arvostettu brittiläinen näytelmäkirjailija. Ohjaaja Johanna Freundlichin loihtimassa esityksessä Rose (Jaana Saarinen) saapuu yllättäen ystäviensä Hazelin (Aino Seppo) ja Robinin (Jukka-Pekka Palo) luokse 38 vuoden tauon jälkeen. Kaikki kolme ovat ydinfyysikoita. Hazelin ja Robinin kodin lähellä on ydinvoimalassa tapahtunut onnettomuus. Kun ensin saatu selville mikä on kolmikon suhde toisiinsa ja valotettu millaisia ihmisiä nämä eläköityneet ydinvoimalassa työskennelleet naiset ja mies ovat, päästään kohti sitä miksi Rose on tullut paikalle. Joudutaan elämän peruskysymysten äärelle. Kenen elämä on tärkeää, mitä me välitämme läheisistämme ja kanssaihmistämme. Mikä merkitys on eletyllä elämällä siinä vaiheessa kun sen loppu on vääjäämättömästi lähempänä kuin alku.

Kun ryhdyt hoitamaan kuntoasi tai päätät aloittaa sen, hanki itsellesi espoolainen, yli 68-vuotias ystävä, jolla on sporttikortti. Hänen kanssaan pääset Espoon uimahalleihin ilmaiseksi uintiystävänä, lapsi ei kelpaa, kaikenikäiset aikuiset kyllä.

Leena-Maija Tuominen