Pääkirjoitus – Ensimmäinen some-sota
Ukrainan sota on tullut kaikkien kotiin. Se on järkyttänyt, suututtanut ja saattanut ihmisiä pois tolaltaan. Monet ovat ahdistuneet niin, etteivät pysty koko kriisiä seuraamaan. Useilla on jopa itku herkässä. Toiset taas ovat nousseet omissa kodeissaan vastarintaan ja lähteneet sosiaaliseen mediaan sotimaan.
Yksikään aiempi Suomen ulkopuolella käytävät sota ei ole herättänyt näin paljon tunteita. Ukrainaa kohtaa tunnetaan ymmärrettävästi sympatiaa, sen koetaan taistelevan meidän puolestamme pahaa Putinin Venäjää vastaan. Sosiaalisen median kautta tulvii erilaisia järkyttäviä uutisia ja kuvia, joiden katselu järisyttää nykyistä maailmankuvaamme. Venäjän hyökkäyksen katsotaan olevan äärimmäisen väärä ja vastenmielinen, ja aivan perustellusti.
Sodat tulvivat ennen kotikatsomoihin television ja lehtien kautta. Informaatio oli jossain määrin valikoitua ja suodatettua. Nykyiselle informaatiolle ei ole pidäkkeitä, vaan se postataan sellaisenaan sosiaalisen median viestimiin. Niin Facebook, Twitter, Instagram kuin Telegram tulvivat erilaista informaatiota ja erilaisia keskusteluketjuja sodan tapahtumista ja sen kulusta.
On hyvä, että tieto leviää nopeasti, jotta tapahtumiin voidaan reagoida heti. Ongelmaksi muodostuu informaation totuudenperäisyys. Venäjä on tunnetusti suoltanut omaa propagandaansa jo vuosia. Venäjältä tuleva informaatio suljetaan tänä päivänä pois automaattisesti, sitä ei noteerata, koska siihen ei voi luottaa. Ukrainalainen informaatio sen sijaan otetaan vastaan pidäkkeettä, vaikka silläkin on omat tarkoitusperänsä.
Somessa oleva informaatiotulva on niin suurta, ettei tavallinen ihminen pysty tekemään sen totuudenpohjaisuudesta minkäänlaisia johtopäätöksiä. Pää yksinkertaisesti jumittuu, emme kykene loogiseen ajatteluun. Primitiiviset tunteet määräävät. Oikea ja väärä muuttuvat mustavalkoisiksi. Kyse on meistä tai heistä.
Tämä taas aiheuttaa sen, että kuplaannumme. Syntyy rikkinäinen puhelin -efekti. Joku sanoo jotain ja asia lähtee kiertämään, vaikka sanoma ei välttämättä pidä paikkaansa. Virheellisen informaation pohjalta tehdään uusia viestiketjuja ja uusia johtopäätöksiä, vaikka totuus on jossain siellä rintamalla, todellisessa elämässä, ei somessa. Venäläisillä on omat kuplansa ja keskusteluketjut vastaavia.
Informaatio ei vaihdu näiden kuplien välillä, koska niihin suhtaudutaan vihamielisesti.
Ihmiset kokevat vahvasti, että heidän on toimittava jotenkin, mikä on aivan normaali reaktio tällaisessa karmaisevassa tragediassa. Keinot ovat kuitenkin vähäiset. En osaa arvioida, mikä somen lopullinen vaikutus on, mutta se kykenee ainakin luomaan taloudellista painetta Venäjän suuntaan. On sitten toinen kysymys, johtaako se toivottuun päämäärään, eli Venäjän kaatumiseen, sillä myös venäläisten rivit yksipuolistuvat.
Negatiivisena vaikutuksena on todettava, että jokaisen kotiin taukoamatta tuleva informaatio aiheuttaa helposti vääriä kuvitelmia tilanteesta. Tunnemme itsekin olevamme sodassa, vaikka näin ei ole. Somessa syntyy vihamielistä sananvaihtoa, koska harmaita alueita, näkemysten välimuotoja, ei enää ole. On vain oma ja vieras näkemys. Se aiheuttaa turhia ristiriitoja ystävyyssuhteisiin, pahimmillan katkaisee ne. Sovintoon ei ole edellytyksiä, koska koetun vääryyden tunne on niin suuri ja tämä vääryys halutaan oikaista.
Olen itse asunut aikanani niin Kiovassa kuin Moskovassa. Minulla on ystäviä kummassakin maassa. Mustavalkoisessa sotatilassa sosiaaliset kontaktit katkeavat, niin perheiden kuin sukulaisten kesken. Jokin yksittäinenkin tapahtuma saattaa johtaa siihen, että jokaisen on valittava puolensa ja sen jälkeen tällä tapahtumalla siunataan kaikki muutkin tapahtumat ja valinnat, vaikka ne eivät olisikaan toisiinsa sidottuja tai yhteydessä.
Ketju johtaa sosiaalisten kontaktien korruptioon. Ensin riitaantuivat ukrainalaiset ja venäläiset, sitten suomalaiset ja venäläiset, sitten venäläiset keskenään ja nyt myös monet suomalaisetkin keskenään. Vaihtoehtoisia näkemyksiä ei yksinkertaisesti sallita. Se kuuluu primitiiviseen sodankäyntiin. Joukkojen rivit suoristetaan vaikka väkisin, ei väliä, ollaanko etu- vai kotirintamalla.
Tämän sodan vastenmielisyydestä ja vastarinnan oikeutuksesta huolimatta toivon, että myös rauhanponnisteluihin panostettaisiin. Pitkään jatkuva sotatila militarisoi myös meidän yhteiskuntaamme, vie nuoriltamme toivoa ja aiheuttaa psyykkisiä ongelmia. Ahdistus kasvaa ja tuo kansalaisyhteiskuntaan monia muita negatiivisia seurauksia. Se ei ole kenenkään etu.
Toisen maailmansodan jälkeinen aikakausi on tullut nyt päätökseensä. Tulevasta emme tiedä. En usko kenenkään haluavan katsoa tulevaan pelko rinnassa. Sota on saatava loppumaan. Sotimalla se ei välttämättä onnistu.
Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi