Pääkirjoitus – Mitä teit viime kesänä?
Muistatko, mitä teit viime kesänä tai sitä edellisenä? Omalta osaltani nuo kesät ovat jotenkin sumussa. Ulkomaille emme menneet, koska korona. Sen tiedän, että mökkeiltyä tuli, ja paljon. Lomaviikot sujuivat siis oletettavasti mainiosti, kun en niistä muista mitään sen ihmeempää. Luultavasti uitiin, saunottiin, veneiltiin, kalastettiin, grillattiin ja nautittiin kesästä.
Tarvitseeko ihminen jokavuotisia kilometritolppia muistuttamaan menneiltä? On tietysti hienoa, jos on syitä juhliin. Lapset valmistuvat, perheisiin tulee lisäystä, täytämme tasavuosia tai vaikkapa rakastumme. Mutta sitten on myös niitä ikäviä muistomerkkejä. Joku läheinen kuolee tai loukkaantuu, joku joutuu työttömäksi, sairastuu vakavasti, parisuhde kariutuu ja talous romahtaa.
Olen ehkäpä onnekas, kun oma elämä on mennyt viimeiset pari vuotta ns. lagom, tasaisesti. Kaikki ympärilläni olleet kriisit ovat olleet itseäni suurempia, niin suuria, ettei niistä ole kannattanut välittää, kun ei niille ole mitään voinut tehdäkään.
Lagom on vanha skandinaavinen viisaus ja elämännyöri. Suomeksi se tarkoittaa kohtuutta, sopivaa, riittävää ja tasapainoista. Väittäisin oppineeni elämään kohtuudella, jopa järkevästi. Liikaa rahaa ei ole ollut ja kaikki investointini olen tehnyt ajatuksella, tulevaan tähdäten.
Mitään suurempaa omakohtaista tragediaa ei ole tapahtunut sitten isäni kuoleman ja koputan tietysti puuta. Asiat voivat muuttua nopeastikin, mutta niin kauan kuin elämä soljuu omalla painollaan, se on nautittavaa, vaikka mitään ihmeempää ei tapahtuisikaan.
En jaksa ottaa stressiä maailmantilanteesta. Se on ulottumattomissani. En kykene pysäyttämään ilmastonmuutosta, en sotaa Ukrainassa, en inflaatiota enkä hintojennousua ja jos uusi korona-aalto on tullakseen, niin tulkoon. Tärkeintä on oman elämän jatkuminen sopivana.
Tietysti olen kyyninen, mutta en pidä sitä negatiivisena tunteena. Ennemminkin suhtaudun maailmaan ja sen menoon nykyään huvittuneesti ja sarkastisesti. Korostan omaa vastuutani itsestäni ja läheisistäni. Olen vakuuttunut kyvyistäni tehdä päteviä, harkittuja valintoja itseeni ja lähiympäristöön liittyen. Haistatan muiden koko maailmaa syleileville kansainvälisille tavoitteille ja arvokehyksille pitkät.
Mitä enemmän olen ikääntynyt, sitä itsenäisempi minusta on tullut. En välitä enää muiden mielipiteistä. Ehkä kyseessä on myös selviytymiskeino. Aivan kuten en pysty muuttamaan maailmaa, en kykene tai edes halua enää muuttaa kanssaeläjien mielipiteitä. Kaikilla tuntuu olevan niin tiukat ja jämähtäneet näkemykset kaikesta, että kukaan ei halua koetella niiden kestävyyttä tai perusteellisuutta.
Niin minun kuin vaimoni vanhemmat ovat poistuneet tästä maailmasta. Meidän kummankin lapset ovat joko nuoria aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä. Lapsillamme on huomattavasti suurempi stressi elämästään ja sen hallinnasta. Koulutuspaineet, tulevaisuuden suunnitelmat, ura- ja perhetoiveet, pettymykset ja onnistumiset seuraavat toisiaan. Minusta se näyttää vuoristoradalta.
Toivon tietysti kaikkea hyvää, mutta vanhempien kyky auttaa lapsiaan on kovin rajallinen. He ovat pitkälti omillaan, kun ovat pois lentäneet. Voin taata, että meiltä löytyy aina tukea ja turvaa, mutta jokainen joutuu käymään elämänkoulunsa itse. Aina ei mene suunnitelmien mukaan. Elämä ei ole pelkkää nousukiitoa.
Ehkä olen tulossa vanhaksi. Toiveeni ja haluni ovat muuttuneet maltillisiksi ja iloni suhteellisiksi. En edes toivo pyörryttäviä kokemuksia. Minulle riittää aurinko, mökki, grilli, sauna ja järvi. Toivottavasti en muista ensi vuonna, mitä tänä kesänä tapahtui.
Jauri Varvikko
jauri.varvikko@eepinen.fi