Mitä jäi käteen
En ole lehtileikkeiden keräilijä. Papereitteni seassa on lehtileike keväältä 2020, jossa EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen arvelee että korona-epidemia voi kestää pitkälle vuotta 2021. Mahdotonta, ajattelin. Meillähän ministerit pääministerin johdolla rivissä seisten tyyninä selittivät miten meidän pitää käyttäytyä ja valoivat siinä vaiheessa kansalaisiin uskoa, että kyllä tämä tästä pian ohi menee, kunhan elätte niin kuin me toivomme ja suosittelemme.
Tiedämme nyt, että korona jää muodossa tai toisessa keskuuteemme. Tiedämme myös, että sota voi riehua Euroopassa – sitäkään en pitänyt todennäköisenä keväällä 2020.
Me uskallamme ihan vähän halailla, silloin tällöin kätellä, jättää maskit kotiin ja mennä uimahalliin, kuntosalille, elokuviin, konserttiin, teatteriin, taidenäyttelyyn, kahvilaan, ravintolaan. Matkustamme busseissa ja junissa. Moni uskaltaa taas lähteä matkalle, jopa ulkomaillekin. Kohde valitaan tarkan harkinnan jälkeen.
Olin Kööpenhaminassa ja paluumatkalla lentokentällä turvalaitteet reistailivat. Väkeä oli jonoissa ilman minkäänlaista väliä. Jos emme tästä saa koronaa, niin emme mistään, totesi matkakumppanini.
Me olemme oppineet tilaamaan ruokaa kaupasta ja ravintoloista. Leppävaarassa voi jopa tilata ruokaostokset, jotka robotti tuo kotiin. Olemme ryhtyneet tekemään entistä enemmän ostoksia verkossa. Käymme kävelemässä metsissä ja luontopoluilla. Pyöräilemme aina kun se on mahdollista, jotta ei tarvitse käyttää julkisia kulkuneuvoja.
Olen oppinut pitämään etäjumpasta ja etäjoogasta. Kaipaan jumppa- ja joogakavereitani, mutta on helpompaa, kun tietää joka viikko, että tunti on varmasti. Koronan aiheuttamat rajoitukset tulevat välillä yllättäen ja vähäksi aikaa, jolloin viikoittaiset tapahtumat joko ovat ei eivät ole. Netin syövereistä löytää myös liikuntaohjelmia runsaasti.
Monenlaisia luentoja ja taide-esityksiä olen oppinut seuraamaan netin kautta. Ei näytelmä striimattuna ole sama kuin oikeassa teatterissa. Mutta enhän minä ollut Tampereen Nokia-hallissa paikan päällä, kun Suomi pelasi jääkiekon maailmanmestaruudesta, Riitti, että näin ottelun televisiosta. TV-sarjoja katsomme monilta eri kanavilta paljon enemmän kuin kaksi vuotta sitten. Leiponut ja kutonut olen koko ikäni, joten en saanut niistä uusia korona-ajan harrastuksia, mutta moni sai.
Lähipiirissä on sairastettu koronaa ja iäkkäämpiin se on myös jättänyt pysyvät jäljet. On myös koronaan menehtyneitä. Kotitestejä on tehty tavan takaa. Perhetapaamisia ja -juhlia on jouduttu perumaan ja siirtämään moneen kertaan. Kevään ylioppilaat ovat olleet enemmän etäkoulussa kuin lähikoulussa. Tietoa ei varmasti ole kaikille kertynyt yhtä paljon kuin ns. normaalioloissa olisi.
Kukaan ei voi väittää, että elämä on palautunut ennalleen. Surettaa ja harmittaa kun moni ikätovereistani ei nyt millään tahdo lähteä liikkeelle. Pelko sairastumisesta ei hellitä. Ei uskalleta tulla tapaamisiin, retkille, teatteriin, taidenäyttelyyn. Mitä pitempään sanoo menoilleen ei, sitä vaikeampi on lähteä mukaan. Ja itsensä takia kuitenkin pitäisi.
Talven liukkailla keleillä lohdutimme toisiamme, että kyllä se kesä sieltä tulee. Ja tulihan se.
17