Oiva Björkbacka – Meikäläisen mukaan
Kokenut valtiopäivämies, ministeri, entinen puoluesihteeri ja puolueen varapuheenjohtaja, savolainen kepun vanha isäntä, joka intti ihtensä tohtoriksi analysoimalla puolueensa strategiavalintoja vuosilta 1964-2001, pohdiskelee uudessa kirjassaan (Seppo Kääriäinen Meikäläisen mukaan, Teos. 2015) omaa taustaansa ja poliittista uraansa, Suomen tilaa ja tulevaisuuden näkymiä EU:n jäsenenä. Kirjan nimessä ”meikäläinen” tarkoittaa Sepon sanastossa samaa kuin minä. Meille kehä kolmosen eteläpuolella asuville ”meikäläinen” tarkoittaa yleensä samaa meiltä olevia, omaan poppooseen, puolueeseen tms. kuuluvia.
Seppo Kääriäinen ilmoittaa, ettei aio kirjoittaa muistelmiaan, mutta tietenkin tässäkin kirjassa on melkoinen annos myös omia muisteluksia tapahtuneesta. Kirja ei ole myöskään varsinaisesti historiatutkielma, vaikka siinä käsitelläänkin analyyttisesti maamme lähihistorian tapahtumia. Tietyssä mielessä sitä on helppo pitää vaalikirjana, jonka tähtäimessä on kevään 2015 eduskuntavaalit ja niitä seuraava poliittisen suunnan muutoksen ennakointi.
Maamme sotien jälkeistä historiaa Kääriäinen peilaa lainaamalla professori Pertti Alasuutarin jaottelua vuosien 1946-1994 ajanjaksoista: moraalitalous, suunnittelutalous ja kilpailutalous.
Moraalitalouden jaksona pidetään sotien jälkeisiä vuosia 1960-luvun loppupuolelle. Aikaa voidaan kutsua myös agraaritalouden kaudeksi. Kansankunnan selviytymiskamppailua luonnehti aatteellisuus, yhteenkuuluvaisuus ja yhteisvastuun henki, johon liittyi talkooidea.
Kääriäisen mukaan vallitsi maalaisliittolainen hegemonia. Kansandemokraattisessa kielenkäytössä puhutaan kolme suuren eduskuntaryhmän yhteistyökaudesta 1945-48, joka aika oli ratkaiseva sodanjälkeisessä yhteiskunnallisessa uudistustyössä ja maan demokraattisen kehityksen ja rauhantahtoisen ulkopolitiikan – Paasikiven-Kekkosen linjan muodostumisessa. Vasta tämän jälkeen voidaan puhua maalaisliiton hegemoniasta.
Suunnitelmatalouden kausi sijoittuu 1960-1980- luvuille. Poliittinen hegemonia siirtyi SDP:n haltuun. Ajanjaksoon liittyy myös vasemmiston yhteistyön vähittäinen palautuminen. Kääriäinen mainitsee tuon ajan yhteisenä tavoitteena hyvinvointivaltion rakentamisen. Sen edellytyksiä olivat valtava teollistamisbuumi, keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut, peruskoulu- ja kansanterveysuudistukset ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentaminen.
Nämähän olivat jo kansanrintamakauden (kolmen suuren yhteistyökauden) aikana vasemmiston esittämiä tavoitteita, joiden toteuttamisen taloudelliset ja poliittiset edellytykset olivat kypsyneet 60-luvulle tultaessa.
Maamme ulkopolitiikan johto oli suvereenisti presidentti Urho Kekkosen kourissa. Tässä yhteydessä on lisättävä, että SKDL oli Kekkosen valinnasta asti johdonmukaisesti tukenut hänen ulkopoliittista linjaansa. Maalaisliitossakin ilmeni tiettyä vastarintaa. SDP tuli vasta Honka-liiton hajoamisen jälkeen Kekkosen tukijaksi. Kokoomus ja muut porvaripuolueet ensin pitkin hampain vuoden 1974 poikkeuslain taakse.
Kilpailutalous alkoi Alasuutarin jaottelun mukaan 1980-luvun lopusta ja jatkui EU-jäsenyyden alkamiseen saakka. Globalisoituneessa kilpailutaloudessa raha ratkaisee ja liberalistinen ajattelu valtaa alaa.
Kääriäisen mukaan Suomen sisäpolitiikassa vuosi 1987 oli käännekohta. Silloin alkoi kokoomuksen ja sinipunahallitusten nousu ja samalla keskustapuolue menetti poliittisen keskusasemansa. Politiikan painopiste siirtyi sosialidemokraateilta kokoomukselle. Vuosien 1987 ja 2015 välillä — 28 vuoden aikana — kokoomus on ollut pisimpään hallituksessa, 24 vuotta. SDP:llä on 20 hallitusvuotta . Keskusta on ollut hallituksessa tuona aikana 12 vuotta. Kokoomuksella on ollut valtionvarainministerin posti 16 vuotta ja demareilla 12 vuotta. Keskustalla ei tuona aikana ole ollut ainoatakaan valtiovarainministeriä. Tosin sillä on ollut pääministeri 12 vuotta (Esko Aho, Anneli Jäätteenmäki, Matti Vanhanen ja Mari Kiviniemi). Sosialidemokraattiset presidentit (Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen) ovat olleet ulkopolitiikan johtajina 30 vuotta — Kekkosen 25 vuoden presidenttiyden vastapainoksi.
Kääriäinen korostaa Suomen puolueettomuuden ja sotilasliittoíhin kuulumattomuuden tuomia etuja maamme kansainvälisen aseman ja turvallisuuden takaajana. Nykytilanteen hän kärjistää siten, että eliitti on Natoon liittymisen kannalla ja kansan enemmistö vastaan. Ainakin toistaiseksi.
Esiteltyään aluksi omaa tietään savolaisesta Kirman kylästä opintielle Helsinkiin ja politiikan piiriin Seppo hahmottelee Suomen tiehen vaikuttavia seikkoja. Maantiede, historia ja luonto ovat määränneet ja määräävät Suomen politiikkaa, pitkää linjaa ja tietä tulevaisuuteen.
Kääriäinen listaa tulevaisuusstrategian tienviittoja seuraavasti:
1)Pohjolan vakaus, hyvät naapurisuhteet ja sillanrakentajuus pysyvät Suomen ulkopolitiikan prioriteetteina.
2) Puolustus on pidettävä yhtä aikaa sekä terävänä että laveana.
3) Euroopan unioni on meille itsenäisten jäsenvaltioiden yhteistoimintaa varten.
4) Talouden kunnostamisella perustuksia myöten on nyt syvällisempi merkitys kansakunnalle kuin pelkästään kansalaisille jokapäiväisen leivän antaminen.
5) Yhteiskunnan eheys on sekä päämäärä että keino.
6)Talouden kestävä suunta edellyttää luonnonvara- ja biotalouden radikaalia vahvistamista.
7)Luonnonvarojen hyödyntäminen työpaikoiksi puolestaan edellyttää laajan pinta-alamme ja uusiutuvien luonnonvarojen sijainnin takia tasapainoista alueellista rakennetta ja tukeutumista paikallisiin voimavaroihin.
Lopuksi Kääriäinen toteaa, että kaikki haluavat muutosta vaalien jälkeiseen hallituspolitiikkaan olipa vaalien tulos mikä tahansa. Muutosvaatimukset vetävät kuitenkin erisuuntiin. Kääriäinen siteeraa kokoomusvaikuttaja, professori Jarmo Virmavirtaa: ”Poliittinen paradoksi on, että nyt Suomea ajaa Natoon nimenomaan kokoomus. Paasikiven perilliset ovat unohtaneet oppi-isänsä kehotuksen `katsokaa karttaa`. Maailman muuttuessa on alettu kuvitella, että muutos on siirtänyt Suomen maantieteellisestikin johonkin uuteen paikkaa, ehkä Euroopan ytimeen”.
Oiva Björkbacka