Etsintäkuulutus: luostarimunkin tyyneys & kiva liikuntaharrastus – Mutsi ja lähiön lumo
Se on täällä taas. Nimittäin alkusyksy, täynnä erilaisia harrastusmahdollisuuksia, joihin tarttua. Minulle alkusyksy on usein olotila, jolloin puhkun tarmoa ja saan mahtavia ideoita, runttaan kalenterin täyteen erilaisia kulttuurimenoja ja ystävien tapaamisia. Sitten sovittelen niitä suhteessa perhekalenteriin ja toisten menoihin. Jäljelle jää tästä ideapölläyksestä noin puolet. Ideoinnin lisäksi tunnen syksyn alkumetreillä käsinkosketeltavaa kaikkivoipaisuutta, jolloin mikä tahansa on mahdollista. Keskeneräiset opinnot, elämänmuutos konseptilla hobitista luostarimunkin mielen tyyneyteen, uusi liikuntalaji, josta tulee vielä SE laji, jota rakastan loppuikäni, kyllä, kaikki tämä syyskuun ensimmäisillä viikoilla!! Helppoa kuin mikä. Suunnittelen, aikataulutan, etsin liikuntakursseja, mietin uusien välineiden hankintaa – tässä kohtaa järjen ääneni usein kuiskaa, ettei kannata satsata satasia, jos ei rakkaussuhde liikuntaan jostakin oudosta syystä kestäisikään – ja…sitten alkaa arki. Sumplaan ja sähellän, kiidän ja kiroilen, liikun ja levähdän. Hieman pidempään.
Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ovat uudet liikuntalajikokeilut ohi ihan viimeistään lokakuun puolivälissä. Siitä eteenpäin vietetään perheenjäsenten synttäriputkea useine juhlineen, jolloin voin aina vedota siihen, etten ehdi jumppaamaan, koska pitää järjestellä juhlia. Ja ohhoh, kohta onkin joulu ja joulukiireet. Joulun jälkeen ei tule juuri uusia liikuntalajeja mietittyä, sillä harrastukset alkavat syksyisin. Kuka menisi kesken kauden johonkin. Okei, myönnän, huhtikuussa, kun lumikinoksen alta pilkottaa tekonurmikenttä jo hieman enemmän, tekee mieli pelata jalkapalloa. Pelasinkin nuorempana ja muutama vuosi sitten naisten harrastusjoukkueessa hetken aikaa. Oli tosi hauskaa, sen minkä olin mukana. Mutta ei sekään rakkaussuhde kestänyt. Ai miksi? Luulen sen johtuvan rajoitteista päässäni. En ole kilpailuhenkinen eikä kilvoittelu itsensä kanssa ole juttuni. Sen sijaan alan liian usein vertailla itseäni toisiin, kömpelö mörkö jää pienille pistesijoille. Salaisesti kyllä muistelen 90-luvulla saamiani Jari Litmasen yksinharjoitteluohjeita jalkapalloilijalle. Jaa-a, huhtikuun jälkeen koittaa kesä ja pesti kannustusjoukoissa jalkapalloturnauksissa, sehän on melkein kuin olisi itse urheillut!
Viime aikoina olen hieman yrittänyt skarpata. Siis noin viikon verran. Enemmän arkiliikuntaa, vähemmän herkkuja (pari repsahdusta vasta viikossa, kyllä se tästä). Pienin askelin. Sovin ystävän kanssa kävelytreffit. Ystävän puoliso kysyi ennen lähtöämme, menemmekö kävelylle bussilla vai junalla. No mutta hei, käveltiin ihan reipas lenkki. Juuri kun alkoi tulla hiki, löysimme kuitenkin sopivan penkin mihin oikaista turisemaan. Toki kävelimme vielä sen jälkeen hieman, että ei se nyt ihan makoiluksi mennyt.
Ystäväni ovat tietoisia syksyn sekoiluistani, jolloin tapahtuu jotain outoa, johon he voivat osallistua. Erilaisiin kokeiluihin suhtaudutaan rennosti, eräskin ystävä toteaa myöhemmin tyynesti ja arkipäiväisesti: ”joo joo, mutta sullahan oli silloin taas joku itsensäetsimisvaihe.” Näin se oli, ja eteenpäin kohti uusia katastrofeja. Mutta se on jännä homma, että kun ystävä lähtee mukaan kokeilemaan vaikka jotain uutta jumppaa, ja vaikka hänellekin se näyttäisi olevan yhtä vaikeaa kuin minulle, niin ei hän makaa sohvalla kolmen viikon kuluttua, uupuneena elämän raskaudesta. Ei, hän käy jumppaamassa! Ja vaikka hän sairastuisi flunssaan niin kuin usein alkusyksystä käy, niistettyään itsensä terveeksi hän tekee paluun jumppatunnille. Itsestäni en voi sanoa samaa.
Mistähän sitä pitkäjänteisyyttä saisi ostaa? Ja mitenhän ne rajoitteet omassa päässä saisi hiljenemään? Mistä löytäisin liikunnan ilon ja onnistumisen? Mistä ylipäänsä löytäisin sen sietokyvyn arjen toistuviin ilmiöihin: vähän kerrallaan mutta säännöllisesti. Lenkkeily, jumppa, jooga, ei ole pakko vetää heti ensi yrittämällä sillä lailla veren maku suussa (ei varsinkaan joogata) ihan täysillä. Mutta miten se tehdään?!
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.