Halpa vai kallis hymy
Takavuosina maksettiin julkishallinnon hommissa kalliin paikan lisää. Helsingissä sai samasta työstä vähän korkeampaa palkkaa kuin esim. Jyväskylässä. Tasa-arvoisessa Suomessa ei moista järjestelmää virallisesti enää ole. Nyt on pääkaupunkiseudulla ja vähän muuallakin Etelä-Suomessa kuntien kuiitenkin pakko maksaa työntekijöilleen enemmän palkkaa kuin muualla Suomessa.
Olen alkanut epäillä, että päinvastainen järjestelmä on käytössä esim. Tampereella. Eli kauppojen myyjät, hotellien henkilökunta, torikauppiaat ja -myyjät, teatterin ovimiehet, kahviloiden työntekijät, bussikuskit ja monet muut työntekijäryhmät saattavat saada parempaa palkkaa kuin kollegansa pääkaupunkiseudulla.
Miten on muuten ymmärrettävissä, että tamperelainen asiakaspalvelu on aivan toista luokkaa kuin täällä etelässä. Tampereella jutellaan, hymyillään, neuvotaan ja ollaan ystävällisiä. Voisiko väki olla tätä ihan luonnostaan? Siis hitaat hämäläiset.
Vaikka on niinkin käynyt kotinurkilla, että tiukkapipoiselta vaikuttava kanssahenkilö osoittautuukin yllättäen tamperelaiseksi, vaikka olen luullut häntä alkuperäis-helsinkiläis-tuppisuuksi. Seura on tehnyt kaltaisekseen.
Mutta on yksi ero. Helsingissä katsojat uskaltavat teatterissa nauraa ja taputtaa jopa kesken esityksen. Minusta Sirkku Peltolan uusin näytelmä Pässi Tampereen Työväen Teatterissa on monessa kohtaa hauska ja pureva esitys, mutta väki istui hiljaa. Onneksi olin saanut lahjaksi liput Ismo Leikolan Stand up Show No niin -esitykseen. Yleisö oli nuorempaa ja paremmin pukeutunutta kuin teatteriyleisö noin yleensä. Ja väki nauroi ja taputti ja sitä enemmän mitä kaksimielisempiä jutut olivat.
Näyttelijät aina väittävät, että yleisö vaikuttaa siihen millainen esityksestä tulee. Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa Agapetuksen Syntipukkia oli hyvä seurata, kun edes osa yleisöstä nauroi ja reagoi. Esityksen toteutus oli mielenkiintoinen: kuusi näyttelijää arpoi kolme kertaa esityksen aikana mitä roolia he esittäisivät. Kun Santeri Kinnunen kukkamekossa vikittelee työkaveriaan, on naurussa pitelemistä. Piristävän erilainen esitys.
Näytelmän esittäjänä Martti Suosalo ja yleisö, näin lukee Parasta elämässä -näytelmän käsiohjelmassa. Näin esityksen Turussa. Helsinkiin se on tulossa keväällä. Yleisö on tiiviisti mukana Suosalon kanssa pohtimassa mikä kaikki on parasta elämässä. Koskettava tarina pikkupojan kasvamisesta mieheksi ja miehen elämästä. Oli myös hauska!
Pirjo Määttä vangitsi yleisönsä esittäessään Kansallisteatterin Omapohjassa Jennifer Tremblayn Listaa. Irene Ahon ohjaamassa esityksessä naisen elämä on listoitettu. On kiireelliset asiat, vähemmän kiireiset ja liukuvat. Viimeiseen ryhmään putoaa aina raskaana olevalle naapurille annettava lääkärin nimi ja yhteystiedot – kohtalokkain seurauksin ja itsesyytöksin. Tyylikäs ja liikuttava esitys.
Siinä missä tiedämme Syntipukin juonen käänteet, muistamme myös miksi Gabrielin pitäisi tulla takaisin. Kansallisteatterin Willensaunassa Sampo Sarkola hurmaa Gabrielina paperikauppias Paula Siimeksen ja tämän sisaren Karin Paciuksen ja yleisönkin. Onneksi Minttu Mustakallio uhmakkaana orpona hoitaa tilanteen ”kotiin”. Kiitos ohjaaja Vesa Vierikko ja koko työryhmä!
Anna Krogeruksen kirjoittamassa ja Kaisa-Liisa Logrenin 9 hyvää syytä elää näytelmässä Ryhmäteatterissa pohditaan syrjäytymisen perimmäistä olemusta. Urkki-koira (unohtumattoman koiramainen Juha Kukkonen) on ainoa, jolla menee hyvin. Nuori nainen on eristäytynyt tyhjään kämppäänsä. Välillä häntä käy moikkaamassa mielenterveyshoitaja, hysteerinen äiti soittelee ja tupsahtaapa siskokin katsomaan. Runoileva postimieskin yrittää hieroa tuttavuutta. Loppujen lopuksi kaikilla muillakin on elämä pois raiteiltaan, mutta onneksi lopussa valo alkaa pilkistää. Napakka kannanotto mielenterveysongelmiin ja niiden hoitoon.
Leena-Maija Tuominen