Jään tässä lammaspysäkillä – Mutsi ja lähiön lumo
Olen lähiöstä lähtenyt, kaupungin urbaanissa sykkeessä asunut, ja lähiöön onnellisesti asettunut keski-ikäinen perheenäiti. Kun kuljen Pasilassa ruuhka-aikaan, askelten kireä rytmi ja kopina vetää hartiatkin kireiksi, muista tunnelmista puhumattakaan. Tekee mieli väljemmille vesille eikä oikein jaksaisi mitään. Junassa toivon, että kukaan ei istuisi viereen. Turha toivo, ruuhka-aikana. Suupielet kääntyvät ylöspäin, kun junan kuulutuksen ”Kannelmäki, Gamlas” jälkeen kuuluu kirkas, pienen tytön ääni: ”Kannelmäki! Lammas!
Jään pois lammaspysäkillä, ja kävelen omiin ajatuksiini vaipuneena kotiin. Kävelymatka on juuri sopiva siirtymäaika työympäristöstä kohti kotioloja.
Käsite ”nukkumalähiö” tuo mieleen ihmiset, jotka kävelevät unissaan niin kuin Mauri Kunnaksen Herra Hakkarainen ikään. Pyjama päällä, unihattu silmillä ja sitten tapahtuu hassuja. Ja sitten ei oikeastaan muuta tapahdukaan, ihme unisekoilua ja muuten on hiljaista. Kannelmäkeä en tästä kuvauksesta tunnista. Enkä kyllä lööpeistäkään. Todellisuus on niin paljon monimuotoisempi kuin puukotus-, ampumis- ja huumausainelööpit.
Ennen se oli sääntö, nykyään poikkeus. Että poistun kotoani lauantai-iltana yksin, ja suuntaan kulkuni kohti Helsingin keskustaa. Mutta joskus käy niinkin. Kun seisoskelen lähiössä bussipysäkillä ja katselen, miten auringon laskiessa lähitalojen katot värjäytyvät punaisiksi ja puiden siluetit hohtavat punaista taustaa vasten, mietin, että asun kyllä aika landella. On tämä omanlaisensa lintukoto.
Siinä kun odottelen bussia saapuvaksi, katselen talojen ikkunoihin, joista loistaa valot. Mitähän noissakin kodeissa tapahtuu? Ehkä joku kirjoittaa parhaillaan mielipidekirjoitusta sanomalehteen tai sosiaaliseen mediaan, ja kommentoi Helsingin seudun liikenteen kaavailemia muutoksia bussilinjoihin. Toisessa asunnossa kenties joku valmistelee yhdistyksen hallituksen kokousta ja kerää tarvittavia asiakirjoja kasaan. Kolmannessa taloudessa joku etsii kumisaappaita ja sadehousuja, voidakseen osallistua seuraavana päivänä taimenen suojelutalkoisiin lähistön puroalueilla. Neljäs asunto on täynnä lennokkaita ideoita ja suunnitelmia yhteisöpalstan tulevista istutuksista. Viidennessä asunnossa vaihdetaan sähkökitaraan kieliä ja tarkistetaan, että keikkasetissä on riittävästi tilaa pitkille kitarasooloille. Kuudennessa asunnossa joku yrittää ommella suoritusmerkkejä jäykähköön partiopaitaan ilman haavereita. Seitsemännessä asunnossa ollaan jo pesemässä hampaita, sillä jos ei sisäinen kello, niin herätyskello on soimassa viideltä karjalanpiirakan paisto-operaation vuoksi. Kahdeksannessa asunnossa ollaan jo unten mailla. Kylpyhuoneen ovea vasten nojaa vastamaalatut mielenosoituskyltit, joita seuraavana päivänä käytetään mielenilmauksessa.
Paitsi, että täällä tapahtuu kaikenlaista, on luonto lähellä eikä postikortissa. Pääsen kotiovelta ihaniin maisemiin. Eläimiä on, puita on, tilaa hengittää on. Pidän puista. Tunnen myötätuntoa Asterix-sarjakuvista tuttua Idefix-koiraa kohtaan. Idefx ulisee sydäntäsärkevästi kun puu kaatuu. Minäkin kuljen mielelläni puiden keskellä. Enkä puhu nyt mistään ikimetsästä, tuuheista hongista, joiden keskellä samoilisin kuin metsätonttu konsanaan. Ei, tarkoitan ihan perinteikästä lähiömaisemaa, hieman puita ja hiekkapolkuja, joita dallailla turvallisesti kodin lähistöllä, ilman eksymisvaraa. Näinä outoina, myrskyisinä öinä, olen mielessäni hiljaa ulissut kuin Idefix konsanaan ja pelännyt, jos puu kaatuu kotini liepeillä, niin mitä sitten. Kop kop, vielä ei ole kaatunut.
Nyt puhuu kokemus! Sitä ei nuorena arvannut, että meluisan perhe-elämän vastapainona voi näin iäkkäämpänä kokea yhdenlaista luksusta kävellessään pellon laitaa kaatosateessa ja tuulen puhkuessa naamaan, kuin avomerellä konsanaan
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.