Jääräpäinen Helsinki
Parikymmentä vuotta sitten Helsingissä päätettiin, että vanhat ihmiset asuvat omissa kodeissaan elämänsä loppuun asti. Enintään pari viikkoa ennen kuolemaa voi paikka hellitä jostain hoitopaikasta. Samaan hengenvetoon todettiin, että vanhusten toimintakyky pitää pitää hyvänä. Terveydestä ei puhuttu mitään.
Saman periaatteen on omaksunut koko Suomi, myös pääkaupunkiseutu. Erona vain se, että Espoo ja Vantaa ovat ottaneet käyttöön jotain konsteja, millä ikäihmisten toimintakyky säilyy hyvänä. Kun espoolainen ikäihminen täyttää 68 vuotta, hän saa seniorin sportti -kortin. Sillä pääsee ilmaiseksi kaupungin uimahalleihin (uintikaverikin pääsee ilmaiseksi), maauimalaan, kuntosaleille, monenlaisiin liikuntatapahtumiin kauppakeskuskävelystä kirjaston tuolijumppaan, vesijumpasta tasapainojumppaan. Vantaalla ikäraja on 70 vuotta.
Helsingissä eläkeläisjärjestöt ovat vuosikausia ehdottaneet Liikuntavirastolle ja sitä kautta päättäjille, että vastaavanlaisia etuja tarjottaisiin myös helsinkiläiseläkeläisille. Anomukset ovat ilmeisesti silppurissa. On myös yritetty saada eläkeläisille alennuksia bussi-, ratikka- ja junamatkoihin. Vastaus on näihinkin aloitteisiin ollut tiukka ei.
Tampereella yli 65-vuotiaat voivat matkustaa nysseillä (Tampereen liikennelaitoksen busseilla) puolella hinnalla klo 9 -14. Siinä välissä ehtii moneen harrastukseen ja tapahtumaan. Tampereella yli 65-vuotiaita asukkaita on 18.8. prosenttia, Helsingissä 16.8., Espoossa 14.5. ja Vantaalla 15.2 ja Kauniaisissa 21.4.
Määrillä ei näemmä ole mitään väliä. Saattaahan olla että helsinkiläiset päättäjät ovat tienneet ennen urheilulääketieteen lehden British Journal of Sports Medicinen hiljattain julkaistua artikkelia että kävely on hyvin hyödyllistä liikuntaa kaiken ikäisille. Ei tarvita mitään järjestelyä, kun jokainen voi kävellä missä haluaa ja koska vaan. En kyllä oikein usko tätäkään. Jos kävely olisi Helsingissä tärkeä asia, hoidettaisiin kadut kyllä nykyistä paremmin talviaikaan.
Liukkaat kadut tuottavat merkillisiä yllätyksiä. Teatteriin ei voi mennä piikkikengät jalassa. Mutta ilman niitä ei oikein tahtonut tammikuisena iltana päästä rautatieasemalta Teatteri Jurkkaan Vironkadulle Kruunuhakaan. Piti uhmata ja vain edetä, jotta pääsi näkemään kahden huimapäisen näyttelijän Ella Mettäsen ja Eero Ojalan esittämän Niskavuoren Hetan. Hetan tutusta tarinasta on ohjaaja Henri Tuulasjärven johdolla saatu aikaan puhutteleva, kekseliäs ja huikea esitys. Kopean Hetan tarinaan on saatu uutta inhimillisyyttä. Kuusitoista roolia ja kaksi näyttelijää ja kaikki oli kohdallaan!
Kansallisteatterin pienelle näyttämölle pääsi junalta aika vähin liukasteluin. Sitäkin enemmän piti henkisesti liukastella katsomossa Pajtim Statovcin hienosta romaanista Kissani Jugoslavia -näytelmän esityksessä. Kosovosta Suomeen tulleen perheen ja sen etevän pojan tarina on moniulotteinen retki sopeutumattomuuteen ja sopeutumiseen. Miten vaikeaa meidän on antaa jokaisen olla juuri sellainen kuin hän on. Ei meillä kaikilla ole kotona käärmettä eikä kissaakaan kuten näytelmän Bekimillä Toni Harjajärvellä. Näytelmässä olivat mukana myös Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen. Ohjaaja Johanna Freundlich.
Loppuvuoden ehdoton ilopilkku oli Kaapelitehtaan Talvisirkuksen Rakkaus. Esitys oli ihastuttava sekoitus tanssia, sirkustaidetta, näyttelemistä, akrobatiaa, klovneriaa. Kaikkea mitä rakkaudesta kerrottaessa tulee hyvä mieli. Ilon tuojaksi kelpaisi meille kesäsirkuksenkin esitys.
Leena-Maija Tuominen