Kaikki kerralla
Oli kesä 2019. Nuorin lapsenlapseni oli päässyt viidennelle luokalle. Luimme Raide-Jokerin mainoksista, että työmaa on valmis 2024. Tyttö mietti ääneen millähän luokalla hän silloin olisi. Laskimme ja päädyimme että lukion ekalla tai tokalla. Eli kamalan pitkän ajan päästä.
Olemme eläneet Raide-Jokerin rakennustyömaiden kanssa vuosia. Jokeri matkaa 25 kilometriä Helsingin Itäkeskuksesta Espoon Keilaniemeen. Rakennustyö on haitannut ja haittaa liikkumista paljon. Voisi melkein väittää, että ilman koronan tuomia rajoituksia liikennöinti olisi ollut vielä hankalampaa kuin nyt. Raide-Jokerin pysäkille on kolme kertaa niin pitkä matka kuin 550:n kotipysäkille ja matka-aika Viikkiin pitenee.
Pitäjänmäen runkoviemäriverkosto on päätetty uusia juuria nyt. On suljettu katuja, keksitty erikoisia kieroteitä. Kun Pitäjänmäentietä ei saa ajaa Pitskusta Haagan liikenneympyrälle, on kiertotienä Kaupintie. Nyt sekin on remontin alla ja tilapäisenä liikennejärjestelynä seistä kökötetään jonossa ja odotetaan, miten liikenne yhdellä kaistalla sujuu. Tietysti viemäriverkoston pitää olla ajan tasalla, mutta onko pakko tehdä kaikki kerralla.
Rakennetaan, mutta mitään ei tehdä Pitäjänmäen-Konalan senioriliikunnan eteen. Harmittaa kun Helsingin kaupunki hehkuttaa panostavansa senioriliikuntaan. Koronan jälkeen väki olisi saatava liikkumaan. Mutta miksi ei voida organisoida liikuntaa tasapuolisesti eri puolilla kaupunkia. Kaupunki tukee merkittävällä rahakasalla ikääntyneiden liikkumista sekä taide- ja kulttuuritoiminnan edistämistä. Siihenkään rahanjakoon meitä ei kelpuutettu mukaan. Toisinaan on enemmän kuin paljon hamlet-mainen olo. Ollako vai ei.
Vahvistusta tunteelle voi hakea Kansallisteatterin Hamletista. Näytelmän käsiohjelman kannessa ja mainoksissa on kolmen päähenkilön kuvan päällä osittain nähtävissä teksti ”Maailma on sijoiltaan”. Lavalla ei ole pääkalloon tuijottava onneton sankara. Vaikka näytelmän nimiroolissa on kovan luokan rock-muusikko, näyttelijäkoulutuksen saanut Olavi Uusivirta, ei esitys ole pelkkää rokkia. Hamletin ystävä Horatio on Uusivirran bändin huikea kitaristi Timo Kämäräinen, jonka käsialaa on valtaosa esityksen biiseistä. Esityksen on ohjannut Samuli Reunanen, joka on tehnyt sovituksen yhdessä Aina Bergrothin kanssa. Mitään olennaista ei ole tiputettu pois, kaikki vain kerrotaan ja esitetään railakkaasti ja ravistelevasti.
Uusivirran uskomattoman Hamletin rinnalla kukoistivat esityksessä myös Ofeliana Fanni Noroila ja Laerteksen roolissa Aleksi Holkko. Heidän ohellaan lavalla ravistelivat loputkin tomut Hamletin ja muiden harteilta veljensurmaan syyllistyneenä Claudiuksena Timo Tuominen ja kuningatar Getrudena Paul Siimes. Haamuna oli Matti Uusivirta, Olavi Uusivirran isä.
Moni on lukenut Robert James Wallerin ihanan rakkausromaanin ja nähnyt sykähdyttävän Clint Estwoodin elokuvan Hiljaiset sillat. Ohjaaja Liisa Mustonen on yhdessä Ari-Pekka Lahden kanssa dramatisoinut romaanin pohjalta pakahduttavan ja kauniin näytelmän.
Valokuvaaja Robert Kincaid (Kari Heiskanen) saa saapuu rämisevällä avolava-autollaan maatalon pihalle ja kertoo eksyneensä etsiessään Rosemanin katettua siltaa. Robertin on määrä kuvata silta National Geographiciin. Maatalon isäntä ja lapset ovat lähteneet maatalousnäyttelyyn, ja perheen äiti on jäänyt neljäksi päiväksi yksin kotiin. Ja nämä neljä yksinäisiksi tarkoitettua päivää muuttavat Francesca Johnsonin (Merja Larivaara) elämän täysin.
Äitinsä kuoleman jälkeen Caro (Elina Hietala) ja Miki (Mikko Virtanen) palaavat kotitilalle selvittämään asioita. He löytävät äitinsä päiväkirjat, joissa äiti kertoo elämänsä neljän tärkeimmästä päivästä ja kokemastaan rakkaudesta. Italialainen Francesca on nuorena rakastunut yhdysvaltalaiseen sotilaaseen ja päätynyt maatilalle, missä hänen kirjallisuuden opinnoillaan ja opettajan ammattitaidolla ei ole käyttöä. Robertista hän saa keskustelukumppanin, joka on samoista asioista kiinnostunut kuin hän itse. Mutta Francesca ei lähde Robertin matkaan. Ja tässä lienee Hiljaisten siltojen suosion salaisuus.
Olisi pitänyt ottaa käsineet mukaan Kansallisteatteriin, kun olin katsomassa näytelmää Aleksis Kivi. Tavan takaa oli tarvetta taputtaa Timo Ruuskaselle ja Tuukka Vasamalle, harmonikka-taiteilija Niko Kumpuvaaralle tai Avanti!-jousikvartetin soittajille. Red Nose Companyn kaksi klovnia Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kertoivat kahdessa ja puolessa tunnissa kaiken Aleksis Kiven tuotannosta ja elämästä.
Käsikirjoituksesta vastaavat esittäjien lisäksi Eva Buchwald ja Linda Wallgen, joka on myös ohjannut esityksen taiteilijoiden kanssa. Olipa Aleksis Kivi teoksineen tai elämänvaiheineen tuttu tai tuntematon, hän on esityksessä läsnä uudenlaisena ja monipuolisena ihmisenä. Enää kirjailijaa ei haluta esittää luuserina, joka ei saanut koskaan elämäänsä järjestykseen, mutta jollain ihmeellisillä luonnonlahjoilla kirjoitti toinen toistaan huikeimpia näytelmiä, kertomuksia tai runoja.
Leena-Maija Tuominen