Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Parhautta Kannelmäessä on aina ollut mielestäni se, että täällä on sopivassa suhteessa vilskettä ja vienoa rauhaa. Peltoa ja palveluita. Luontoa ja laulunaiheita. Kauppoja, kulttuuria ja kuutamoöitä. Poikkeusaikoina kaikki on muuttunut. Nyt parasta on se, että on väljästi tilaa olla ja elellä. Harvakseen näkyviä naapureita voi moikkailla ikkunasta tai turvavälin päästä. Kävelyllä olisi parasta, että vastaan ei tulisi ketään, ettei joudu kiusalliseen ohitustilanteeseen. Ikkunasta voi kytätä, näkyisikö metsäkauriita, rusakoita, edes talitintti. Kauppaan mennään harvakseltaan täsmäostosten kanssa. Syyllisyyttä aiheuttaa kauppakeskuksen käytävillä suoritettu epämääräinen kuljeskelu. Mahdollisimman rivakasti ravataan ruokakaupan halki, ei jäädä arpomaan tomaattien kuntoa, äkkiä vain seuraavan kohteen luokse ja lopulta kassalle, huh ja ulos. Ja siinäpä se sitten olikin se päivän seikkailu! Ja uusi aamu valkenee taas, valo lisääntyy, mutta mieliala on vähän matalalla edelleen. Onko se pysyvää? Ei se ole, tämä on ohimenevä vaihe. Veljet ja siskot, pysykäämme lujina ja selviytykäämme voittajina läpi näiden outojen aikojen!

Kaipaan suuresti kakkosolohuoneeseeni, nimittäin Kanneltaloon. Kirjastoon kuljeskelemaan kiireettä, vaeltelemaan hyllyjen väliin ja tekemään yleissilmäystä kirjavalikoimasta. Kanneltalon aulaan järjestämään MLL Kannelmäen porukoiden kanssa lastenvaatekirppistä. Kantamaan pöytiä, vahvistamaan pöytävarauksia, pitämään ovia auki myyjille, jotka tuovat taloon vaaterekkejä, kenkäkokoelmaa, vauvanvaatteita. Katselemaan tilannetta, kun kirppis avautuu: myyjät asettuvat asemiinsa ja ostajat saapuvat. Kuuntelemaan sitä pöhinää, mikä syntyy siitä kaikesta ihmismäärästä, aikuisista ja hihkuvista pikkulapsista. Siivoamaan pöytiä ja tuoleja paikoilleen tilaisuuden päätyttyä. Heittämään yläfemmat yhdistyskamujen kanssa onnistuneen tapahtuman euforisissa tunnelmissa.

Kanneltalon saliin istumaan. Odottamaan, että kaikki tulijat ovat sisällä. Kunnes salin valot sammuvat ja esiintymislavan valot syttyvät ja esitys alkaa. Olkoon se tanssia, teatteria tai musiikkia, kaikki käy! Siitä on melkein vuosi, kun olin viimeksi Kanneltalossa keikalla. Kalevauva.fi oli esiintymässä. Tuo netin keskustelupalstoilta laulujensa tekstit ottava yhtye soitti ja viihdytti yleisöään parhaalla mahdollisella tavalla. Nauroin tuona iltana niin, että jalat olivat keikan jälkeen vetelää spagettia ja mietin tosissani, pääsenkö Kanneltalosta omin jaloin kotiin vai onko syytä tilata taksi. Pääsin.

Tuntuu jotenkin epätodelliselta muistolta, että olen vuosi sitten nauranut tunnin verran holtittomasti niin, että melkein tipuin tuolilta. Miten hauskaa on ihmisellä voinutkin olla! Ilman huolta huomisesta. Huomautan, että en ole niin takakireä ihminen, että nauraisin yleensä vain kerran vuodessa. On minulla tietenkin ollut hauskaa myös sen keikan jälkeen. Olen nauranutkin vedet silmissä monta kertaa. Mutta naurun jälkeen on tietoisuuteen hiipinyt taas surumielinen arki ja tietoisuus maailman tilasta.

Valo lisääntyy, elämä jatkaa kulkuaan ja maailma aukenee taas. Silloin ryntään estoitta Kanneltaloon ja hankin lipun johonkin ihanaan elämykseen! Nautiskelen väliajalla remontoidussa kahvilassa kahvit ja baakelssit ja kerta kaikkiaan viihdyn! Moikkailen ja turisen tuttujeni kanssa kotoisasti, ihan niin kuin olohuoneen jatkeessa pitääkin.

Kanneltalon lisäksi minulla on toinenkin kohde. Kävelen jonakin kauniina päivänä Mätäjoen vartta Leikkipuisto Trumpettiin. Enää en jää kauas aidan taakse ihailemaan sitä hienoa uutta, keltaista rakennusta, joka puistoon saatiin yhteisellä kannelmäkeläisellä sisulla. Ei, avaan portin ja menen puistoon sisälle ja astun sisään keltaiseen keitaaseen katsomaan, millainen siitä pikkuväen parhaaksi ajatellusta rakennuksesta tulikaan.

Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.