Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Isäni kertoi, että hänen isoäitinsä, pielavetinen piika on synnyttänyt kaksospoikansa 1800-luvun lopulla heinäpellon reunalla kesken heinätöiden. Ihan ei samana päivänä kyennyt töitään jatkamaan, mutta aina pian kumminkin. Ilmastonmuutos lienee vaivannut Pielavettä jo yli sata vuotta sitten, kun heinätöitä on tehty maaliskuussa. Isoäitini kaksoset ovat syntyneet maaliskuussa.

Väritetty tarina ja tosiasioiden yli hyppääminen, saa monet asiat kuullostamaan hyviltä. Olen viimeisen puolentoista vuoden kuluessa oppinut mitä on itsemääräämisoikeus. Hanakasti me arvostelemme vanhusten hoitoa. Mutta mitä tehdä kun vanhus ei halua suihkuun, ei syömään, ei ulos, ei kuntosalille, ei yhteislaulutuokioon, ei nukkumaankaan? Olen oppinut, että sovitellaan ja odotellaan ja palataan asiaan sitten kun sen aika on.

Itsemääräämisoikeus toteutuu mutta hoito ja hoiva on juuri sellaista mitä itsekin aikanaan haluaisin. Huonojen hoitolaitosten lisäksi Suomessa on myös hyviä hoitolaitoksia. Yksilölliset tarpeet ja tavat voidaan ottaa huomioon, kun halutaan. Tällä kertaa ruoho on vihreämpää aidan takana, sillä olen tutustunut Espoon puolella Mäkkylässä olevan vanhusten palvelukodin elämänmenoon.

Positiivista ja ennakkoluuloja murtavaa on monesta eri maasta kotoisin olevien lähihoitajien ote työhönsä. He todella arvostavat iäkkäitä ihmisiä, ovat iloisia ja ystävällisiä, kertovat läheiseni voinnista avoimesti, mutta asiallisesti ja ymmärtävästi.

Tammikuun toinen puheenaihe on ollut lumi. Ensin huokailemme, että olisi se kiva kun olisi lunta, olisi valoisampaa ja oikean talven tuntuista. Nyt lunta on oikeastaan liian paljon, etenkin kun minun kotikatuani ei ole aurattu ollenkaan!, moni selittää. Aurausauton kuljettajan homma on epäkiitollinen kuin vanhusten hoitolaitoksen lähihoitajan työ. Olet väärään aikaan kolistelemassa pääväylillä, pikkuteille et tule koskaan ja aina olet myöhässä!

Samantapaista väärään aikaan väärässä paikassa olemista oli välillä ilmassa Helsingin Kaupunginteatterin Tahto -näytelmässä, joka kertoo hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisesta. Pikkutytöstä lähtien Aikulle oli selvää, että hän haluaa olla hyvä hiihtäjä ja voittaja, päämäärä ja tavoite ovat selkeitä. Jopa kaksossisar, lahjakas hiihtäjä hänkin oli paha kilpailija, puhumattakaan Virpi Kuitusesta.

Suni Pesosen ohjaamassa näytelmässä ovat mukana Aikun vanhemmat, valmentajat, kilpatoverit, toimittajat, lääkärit, kaikki jotka ovat mukana huippu-urheilijan arjessa. Rakkaus ja tytär pehmentävät hieman, mutta uusi elämäntilannekaan ei horjuta Aino-Kaisan voitontahtoa.

Näytelmän toteutus on raikas ja sopivan yllätyksellinenkin. Lavastus ja puvustus (Tinja Salmi) olivat onnistuneita. Pääroolissa loistaa Sanna-Jude Hyde. Elohopeamaisen notkea ja nokkela, koko ajan liikkeessä, vähän tyytymätön, mutta tinkimätön tahdonvoimassaan. Isä (Risto Kaskilahti) ja äiti (Leena Rapola) ”uhraavat” kaiken tyttärensä eteen. Kaikkihan oikeastaan alkaa siitä kun isä sekuntikellon kanssa juoksuttaa kaksostyttäriä talon ympäri.

Samanlaista tahdonvoimaa ja ylpeyttä on Teatteri Jurkan Niskavuoren Hetassa. Hetan tarina on tuttu vanhoista elokuvista ja näytelmänä tarinaa on esitetty vuosikymmeniä. Yhtä periksiantamattomia ja omanarvon tuntoisia kuin Heta ovat näyttelijät Ella Mettänen ja Eero Ojala. Heillä on näytelmässä yhteensä 16 roolia, tärkeimpinä tietysti Heta, Niskavuoren tytär, Muumäen emäntä ja Akusti, entinen Niskavuoren renki, Muumäen isäntä, Hetan mies.

Hella Wuolijoen näytelmästä ovat esittäjät ja ohjaaja Henri Tuulasjärvi rakentaneet pakahduttavan hienon esityksen. Hetan ylpeys ja jääräpäisyys säilyvät loppuun asti, Akustille Heta ei voi antaa arvoa kuolemankaan jälkeen. Teatteri Jurkan pikkuruinen huoneteatteri vaatii esiintyjiltään paljon. Yleisöä ei voi huijata ja unohtaa hetkeksikään. Hella Wuolijoen suuruus on siinä, että kuvatessaan Hämeen talonpoikaista yhteisöä, hän kuvasi meitä suomalaisia tavalla, joka pitää jatkuvasti paikkansa.

Omatkin vanhat sukseni luistavat nyt vähän paremmin Talin golfkentän ja Vermon mäen maastossa, kun leikin olevani Aikku vanhana, ja vähän Hetakin.

Leena-Maija Tuominen