Kotiryssät Suomessa – vihreät miehet Krimillä
Mitä yhteistä on suomalaisella kotiryssäjärjestelmällä ja Krimillä esiintyneillä kohteliaiksi kutsutuilla vihreillä miehillä? Ensi kuulemalta ei mitään. Mutta kun satuin lukemaan peräperää kaksi kirjaa Heikki Saaren Kotiryssät. Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan Minerva 2014 ja Kalle Kniivilän Krim on meidän. Imperiumin paluu. Into 2015, heräsi ajatus vertailla näiden tapahtumien poliittista merkitystä ja tulosta.
Kummassakin tapauksessa on kyse naapurisuhteista Neuvostoliitto/Venäjän ja Suomen / Ukrainan välillä tietyssä laajemmassa kansainvälisessä kontekstissä.
Suomen osalta elettiin sotien jälkeistä aikaa, jolloin aluksi maassamme oli välirauhansopimusta valvomassa liittoutuneiden valvontakomissio johtajanaan NKP:n poliittisen toimikunnan jäsen ja Leningradin puoluejohtaja Andrei Zhdanov. Englantilaiset valvontakomission jäsenet olivat lähinnä äänettömiä yhtiömiehiä. Näissä oloissa neuvostodiplomaatit aloittivat läheisemmät tuttavuussuhteet suomalaisten poliitikkojen kanssa. Aloitteentekijänä oli valvontakomission poliittisen osaston kakkosmies J.T. Jelisejev (oikealta nimeltään Sinitsyn), joka oli todellisuudessa Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun päällikkö Helsingissä. Hänen tavoitteena oli saada suomalaiset ymmärtämään, etteivät Ribbentrop-sopimuksen kannattajat ja tannerilaiset hallituksessa voi saada Neuvostoliittoa luottamaan Suomen hallituksen vilpittömyyteen. Kekkosta kiinnostaviin kysymyksiin Jelisejev vastasi rauhoitellen, että Neuvostoliitto halusi Suomen säilyvän itsenäisenä valtiona. Samalla hän antoi ymmärtää, ettei Moskova sallisi kommunistien ylivaltaa.
Yhteiskunnallisen radikalismin – kommunismin vaikutuksen hillitsemiseksi tarvittiin SDP:n ja maalaisliiton radikalisoitumista. Tämän saavuttamiseksi Kekkonen ryhtyi kampeamaan Castrenin hallituksen kaatamista, mikä onnistuikin.
Uudeksi pääministeriksi nousi J.K. Paasikivi ja oikeusministeriksi U.K. Kekkonen. Kekkonen alkoi keskittyä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Hän asetti tavoitteekseen turvata maan tulevaisuus ulkopolitiikan keinoilla. Siinä auttoivat hyvät suhteet neuvostoliittolaisiin. UKK:lla oli oma kotiryssä, KGB:n mies Jelisejev.
Kekkosella oli kuitenkin yhteydet myös länsimaisiin (USA:n ja Brittien) tiedustelupalvelujen edustajiin. Näitä suhteitaan sekä itään että länteen Kekkonen jatkoi koko valtakautensa ajan. Sen tuloksena oli Suomen ulkopoliittisen aseman merkittävä vahvistuminen.
Kekkosen esimerkkiä seuraten kotiryssä järjestelmä laajentui koskemaan maamme johtavia poliitikkoja. Myöhemmin mukaan tulivat poliittisten nuorisojärjestöjen lupaavimmat ja nousevat poliitikkojohtajat ”poliittiset broilerit”, kuten heitä alettiin nimittää. Liikemaailman sekä ay-liikkeen johtajille muodostuivat myös omat koriryssäyhteytensä. Vähitellen kaikki puolueet tekivät pitkän marssinsa kumartamaan Kekkosta ja Neuvostoliittoa. SKP/SKDL oli ilmeisesti ainoa poliittinen puolue, jonka toimihenkilöillä ei ollut varsinaista kotiryssäsysteemiä. Puolue hoiti yhteytensä veljespuolueeseensa Moskovassa suoraan sekä lähetystössä olevien yhdyshenkilöiden kautta.
Kotiryssäjärjestelmä palveli molempien maiden intressejä. Neuvostoliittolaiset pyrkivät sen kautta vaikuttamaan Suomen hallituspolitiikkaan. Suomalaisten tavoitteena oli saada naapurimme ymmärtämään meidän intressejämme ennen muuta ulko- ja kauppapolitiikan alalla.
Tähän liittyi myös epäterveitä lieveilmiöitä, Neuvostoliiton korttia käytettiin sisäpoliittisiin tavoitteisiin kilpailijoiden vahingoittamiseksi ja vastustajien mustamaalaamiseksi naapureittemme silmissä kantelemalla kavereiden puheista yms.
Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton lakkauttaminen muuttivat maailman tilanteen. Kylmän sodan päättymisen eräänä merkkipaaluna voidaan pitää Helsingin Etykokousta 1975. Se oli myös Kekkosen poliittisen toiminnan huippukohta. Kesällä Euroopan yhteistyö ja turvallisuusjärjestö (ETYJ) täyttää 40 vuotta.
Kohta Kekkosen kuoleman jälkeen alkoi voimakas kampanja hänen merkityksensä vähättelemiseksi ja pudottamiseksi jalustaltaan, johon hänet elämäntyönsä ansioilla oli nostettu. Tämä kampanja heijastaa suomalaisissa piilevää historiattomuutta. Ei muisteta Suomen vuosisataista tarinaa Ruotsin vallan alaisuudessa ja suuriruhtinaskuntana Venäjän imperiumissa..
Sotien jälkeen, kun pelättyä Suomen miehittämistä Neuvostoliiton taholta ei tapahtunutkaan, oli opeteltava uudenlaisten suhteiden rakentaminen itäiseen suurvaltanaapuriimme. Ei ollut enää varaa hakata päätä Karjalan mäntyihin.
Luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon ja sen johtajiin olivat välttämättömiä, jotta Suomi saattoi ottaa askelia länteen ensin liittyminen vapaakauppajärjestö EFTA:aan jo 1960-luvulla ja sitten EEC:n kautta EU:hun 1995.
Kotiryssät olivat vilkkaasti liikkeellä vielä Kekkosen jälkeen presidenttivaalikamppailussa, mutta joutuivat luopumaan tavoitteestaan saada Ahti Karjalainen jatkamaan Kekkosen työtä. Silloin Kekkosen entinen kotiryssä ja KGB:n Helsingin päällikkö Viktor Vladimirov ilmoitti, että Neuvostoliitolla ei ole mitään Koiviston tai Holkerin valintaakaan vastaan.
Zbigniew Brzezinski arvioi Suomen ulkopolitiikan hyveitä Helsingin Sanomille myöntämässään haastattelussa. Hän toisti jo vuosi sitten Ukrainalle ehdottamaansa Suomen mallia liittoutumattomana maana seuraamista.
”Suomi ei ole Naton jäsen, mutta tuntee olonsa turvalliseksi johtuen yhteyksistään Eurooppaan ja epäsuorasti Yhdysvaltoihin. Suomi on demokratia. Suomi on aktiivinen Euroopassa. Järjestely on tyydyttävä sekä eurooppalaisille että yhdysvaltalaisille ja ennen kaikkea suomalaisille itselleen, ja Venäjä voi elää sen kanssa. En pysty kuvittelemaan Ukrainalle sen parempaa järjestelyä” (HS. 23.3.2015)
Brezezinski tuskin tällä arvioillaan tarkoitti nykyisen Stubbin hallituksen politiikkaa vaan ilmeisesti Paasikiven-Kekkosen linjaa.
Kenen Krim?
Toimittaja Kalle Kniivilä julkaisi vuosi sitten parhaana tietokirjana Kanava-palkinnon saaneen kirjan Putinin väkeä. Nyt häneltä ilmestyi uusi kirja Krim on meidän. Imperiumin paluu. Se perustuu, kuten edellinenkin kirja, henkilöhaastatteluihin pääosin Krimillä, mutta myös Moskovassa ja Kiovassa syyskuussa 2014. Tavoite oli peilata ihmisten kautta tilannetta keväällä 2014 tapahtuneen Krimin liittymisen jälkeen Venäjän Federaatioon.
Kertaamatta itse tapahtumien kulkua yksityiskohtaisemmin riittänee tässä yhteydessä muistuttaa, että Venäjän, Ukrainan ja Krimin keskinäissuhteilla on pitkä historia. On tapahtumien yksinkertaistamista väittää, että Venäjä valloitti tai liitti Krimin takaisin Venäjän yhteyteen kansainvälisten lakien vastaisesti. Liittämisen hyväksyi Venäjän parlamentti Krimin kansanäänestyksessä suuren enemmistön toivomuksen mukaisesti. On myös syytä muistuttaa, että tämä kiistelty kansanäänestys oli ensimmäinen kerta, kun krimiläisiltä itseltään kysyttiin millaisessa valtiossa he haluavat elää. Toki Venäjälläkin oli herännyt kiinnostus Krimiin ja ennen muuta Sevastopolin laivastotukikohdan kohtaloon. Se on Mustan meren rannikoiden puolustamisen ohella tärkeää myös Venäjän laivojen ulospääsylle Välimeren kautta Atlantille.
Tästähän oli kyse jo Krimin sodassa 1850-luvulla englantilais-ranskalaisten yrityksessä vallata Sevastopol. Myöhemmin Hitler-Saksa yritti samaa toisen maailmansodan aikana. Silloin Neuvostoarmeija vapautti Krimin ja Ukrainan natsimiehittäjistä.
Oma lukunsa on Krimin tataarien kohtalo. Stalin syytti tataareja maanpettureiksi yhteistyöstä vihollisen kanssa sodanaikana. Tataarit karkoittettiin Keski-Aasiaan. 1944. Vasta Gorbatšovin kaudella heille annettiin lupa palata takaisin Krimille. Mutta heidän kotinsa ja viinitilansa olivat siirtyneet toisten haltuun, joten paluuseen liittyi suuria hankaluuksia.
Ukrainan länsiosien liittäminen sodan jälkeen Neuvostoliittoon merkitsi aikaisemmin Puolan ja Unkarin alaisuudessa eläneiden siirtymistä Neuvostoliiton hallitsemalla alueelle. Samoin aiemmin Romaniaan kuuluneen Moldovan liittäminen Neuvostoliittoon aiheutti kansallisuuksien välisiä ongelmia, jotka nousivat esiin Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä. Kaikki nämä tapahtumat heijastuvat tietenkin tänä päivänä ihmisten ajatuksissa ja ristiriitaisina mielipiteinä, kuten Kniivilän tekemät henkilöhaastattelut osoittavat.
Osansa on myös median välittämällä propagandalla. Läntisessä propagandassa on hyvin yksipuolinen painotus Venäjän uhkaa vastaan. Tätä propagandaa palvelee myös USA:n ja EU:n päättämät talouspakotteet ja poliittiset boikottitoimet, joita lännessä perustellaan pyrkimyksenä painostaa Venäjää perääntymään Ukrainassa (tarkemmin Krimiltä). Samaan aikaan suljetaan silmät Kiovan hallituksen täysin epädemokraattisilta toimilta omia kansalaisiaan vastaan ns. separatistialueille. Ukrainan hallitus ei halua toteuttaa itse allekirjoittamaansa Minskin sopimusta. Tästä kuitenkin lännessä vaietaan muutamia yksittäisiä lausumia lukuun ottamatta.
Kniivilänkin kirjassa heijastuu tämä läntisen median painotus, hänkin mainitsee useissa kohdin Moskovan ”propagandasatujen” vaikuttaneen haastattelemiensa ihmisten vastauksiin. Sitä vastoin venäjäkielteisten mielipiteiden osalta ei todeta vastaavaa yhteyttä läntiseen propagandaan.
Yleinen mielipide lännessä tuntuu olevan, että Ukrainan kriisi jatkunee vielä vuosia. Onko odotettava vielä viisikymmentä vuotta ennenkuin lännessä tajutaan, että vihanpito ja pakotteet eivät tuota tulosta Venäjän taivuttamisessa läntiseen kuosiin. Ne eivät toimineet Kuubankaan suhteen. kuten Barack Obama tunnusti julkisesti. Viisaammalla diplomatialla päästään kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Tätähän jopa aikanaan tiukkaa Neuvostovastaista politiikkaa kannattanut Zbigniew Brzezinskikin tarkoitti Hesarin haastattelussaan.
Oiva Björkbacka