Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Olin menossa Leppävaaran uimahalliin vesijuoksemaan. Ulko-ovesta tuli kaksi naista – maskit kasvoilla. Toinen katsoi minua ja tervehti iloisena. ”Kiva nähdä sinut terveenä, emme ole nähneet pitkään aikaan!” Emme olleetkaan. Välillä halli oli kiinni, välillä en uskaltanut käydä ja nyt olen muuttanut käyntipäivää. Oli liikkeellä ”vanhana” päivänä. Tervehtijät olivat uimahallin pukuhuoneessa tutuksi tulleita. Tuntui hyvältä, että minusta ja minun hyvinvoinnistani välitetään.

Yksi korona-ajan mukanaan tuomista hyvistä asioista on uusi sallittu tapa tervehtiä tuntemattomia vastaantulijoita ja jopa aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa. Koiran ulkoiluttajilta saa ilman muuta kysyä, kuinka vanha lemmikki on. Siinä samalla voi vaihtaa muutaman sanan ilmasta tai nyt kelistä eli hoitamattomista kaduista ja ajoteistä. Emme ole yksin, emme etenkään nyt.

Ensin tuli korona, sitten pääkallokelit ja sitten Ukrainan sota. Ystävättäreni, nyt 93-vuotta huokaili ensimmäisenä korona-syksynä miksi minun piti elää näin kauan että tämänkin koin. Muistin tämän 24.2.2022. Pitikö minun elää näin kauan, että koen sodan Euroopassa. Ja kaiken lisäksi juuri nyt kun elämä oli vähitellen palautumassa ”normaaliksi”.

Olin muutaman kuukauden ikäinen talvella 1944. Ihastelin aina valokuvaa, jossa tyylikäs ja kaunis äitini pitää minua sylissään talvisessa maisemassa. Olimme äidin kanssa sotaa paossa ystävien luona Hämeenkyrössä, 13 kilometrin päässä Tampereen kodista. Maalla ei tarvinnut sännätä keskellä yötä vauvan kanssa pommisuojaan, kuten Tampereen keskustassa. Viimeinen niitti saattoi olla tätini kotitalon pihalle pudonnut palopommi. Ikkunat menivät rikki – onneksi ei muuta.

Nyt ei ukrainalaisille riitä muutaman kymmenenkään kilometrin etäisyys isoista paikkakunnista. Vaara vaanii kaikkialla. Viranomaiset rauhoittelevat meitä. Mutta on saatava puhua peloistaan, ahdistuksistaan. On mentävä mielenosoitukseen, kirkon rukoushetkeen, ystävän kanssa kahville tai vaihtaa ajatuksia maailman tilanteesta naapurin kanssa.

Onneksi olen päässyt rakkaan harrastukseni pariin eli teatteriin. Katsomoon pääsyä odotellessa olen ihastuneena lukenut Kari Häggmanin kirjoittamaa juhlateosta Päänäyttämöllä. Suomen Kansallisteatteri 150 vuotta (Tammi 2022, 486 s.). Kirjassa on lukemattomia hauskoja tarinoita, upeita valokuvia, on riitoja ja juonitteluja, on huikeita onnistumisia, epäonnistumisiakin.

Kansallisteatterin valopilkku ja hyvää mieltä tuova näytelmä on Miika Nousiaisen romaaniin pohjautuva Pintaremontti. Minna Leino on dramatisoinut ja Irene Aho on ohjannut siitä hellyttävän ja kirpeän näytelmän. Nousiaisen oivallukset ja sutkaukset osuvat useimmiten täysin kohdalleen niin kirjassa kuin näytelmässä. Pintaremontin väki haaveilee ja havittelee elämältään ihan muuta mitä se tarjoaa.

Kolmen lapsen yksinhuoltaja isä (Pyry Nikkilä) kaipaa sairastunutta vaimoaan ja lasten äitiä, nelikymppinen nainen (Annika Poijärvi) kaipaa lasta, hänen hiljattain leskeksi jäänyt äitinsä (Tiina Weckström) isoäitiyttä ja veli (Juha Varis) tulevien lastensa äitiä, eronneita huonokuntoisia vanhempiaan hoitava mies (Heikki Pitkänen) omaa elämää ja hyvinvointibloggari (Katja Küttner)) sitä hyvää elämää mistä hän bloggaa. Toiveet eivät ole mahdottomia, kun näkee hieman vaivaa ja kohtalon käänteetkin auttavat niin lopussa kaikki on hyvin ja kaikki saavat toisena. Ja katsojalla on hyvä mieli.

Hyvän mielen esitys on myös Lilla Teaternin hurmaava Once -musikaali, nyt suomeksi esitettynä. Mikä meno, mikä meininki! oli pakko huudahtaa. Näyttämöllä on 12 muusikkoa, jotka vaihtavat alinomaa instrumentteja ja irlantilaismusiikin soittamisen ohessa ja lomassa tanssivat ja laulavat. Musikaalien tavanomainen rakkaustarinakin on mukana, mutta se saavatko päähenkilöt tsekkiläinen maahanmuuttaja (Emma Klingenberg) ja irlantilainen katusoittaja (Tuukka Leppänen) toisensa on saman tekevää, yhteen hitsattu esitys kaikkine tekijöineen on pääasia. Musikaali perustuu John Carneyn ohjaamaan elokuvaan vuodelta 2007.

Tarina tapahtuu musiikkikaupassa ja äänitysstudiossa. Niinpä instrumentit ja niiden taitavat käyttäjät ovat esityksessä keskeisiä tekijöitä. Jokaisella muusikolla on myös omat roolinsa, useimmilla montakin roolia. Tuukka Leppänen on huikean hieno esiintyjä. Hänen vastaparinaan on lahjakas pianisti ja herkkäkasvoinen Emma Klingenberg. He ovat musikaalin täydellinen pääpari.

Yleisö pääsi vajaata puolta tuntia ennen varsinaisen esityksen alkua seuraamaan muusikoiden lämmittelyä. Musikaalin orkesteri ei todellakaan ollut omassa montussaan vaan meidän kaikkien silmien edessä. Erilainen mukaansa tempaava esitys.

Nyt ei pidä käpertyä sohvan nurkkaan ja miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ylös, ulos ja lenkille!

 

Leena-Maija Tuominen