Leena-Maija Tuominen – Jos pelaaminen loppuisi
Hämmentää kun näen ikäisiäni miehiä ja naisia pelaamassa hedelmäpeliä kaupan ulko-ovien lähellä. Tai rollaattorilla liikkuvan naisen palauttavan lotto-kuponkinsa, mitään muuta asiaa ei kauppaan olekaan. Peliriippuvaisia on monen ikäisiä ja monenlaisia.
Mutta jos kukaan ei pelaisi eikä lottoaisi, loppuisi moni puuhastelu. En saisi apua jos mielenterveyteni järkkyisi, en pääsisi kuntoilemaan, en oppisi tietokonetaitoja, yksinäinen ystäväni ei löytäisi seuraa. Moni järjestö sulkisi toimistonsa, moni niistäkin joiden puuhissa olen mukana.
Miten on päädytty tilanteeseen että moni yhteiskunnallisesti, eettisesti ja moraalisesti hyväksyttävä asia on kiinni kansalaisten peli-innosta. En usko että kovin moni pelaamisella talouttaan horjuttava kokee tekevänsä arvokasta työtä kun hän vähäisillä eläkerahoillaan, työttömyyskorvauksillaan tai pienellä palkallaan ylläpitää ns. tärkeitä asioita.
Olemme pitkään olleet ylpeitä siitä että meillä ei minkäänlainen hyvinvointi ole kiinni vapaaehtoistyöstä eikä hyväntekeväisyydestä. Paheksumme amerikkalaistem hyväntekeväisyyttä ja vapaaehtoistyötä.
On meilläkin vapaaehtoisia mutta useimmiten tarvitaan Raha-automaattiyhdistyksen rahaa, jotta saadaan palkattu henkilö, joka sitten opastaa ja paimentaa niitä vapaaehtoisia. Tavoitteena on että aluksi RAY;n rahoilla tuettu toiminta muuttuu avustusta saaneen yhteisön omaksi toiminnaksi kun avustus lakkaa. Edellyttäen että homma on hyväksi havaittu.
Enpä kävisi teatterissa, konserteissa, taidenäyttelyissä, jääkiekko- tai jalkapallo-ottelussa, jos näitä pelirahoja ei olisi olemassa. Eli kun vastusta Veikkauksen ja Raha-automaattiyhdistyksen toimintaa, sahaan omaa oksaani.
Siis vastustan, mutta samalla noukin rusinat pullasta. Aika monta rusinaa on jo kuppiini tänä keväänäkin kertynyt. Flirttikurssi 55+ vaikutti Helsingin Kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä lupaavalta. Monta hyvää näyttelijää ja tärkeä aihe – etenkin leski-ystävättärelleni. Mutta ei meidän taitomme kovasti karttuneet. Ajoittain näytelmä oli vauhdikas ja hauska, mutta välillä ohjaaja Pentti Kotkaniemi oli päästänyt joukkonsa liian helpolla, hidasteltiin ja hämmästeltiin. Pertti Koivula ja kumppanit olisivat saaneet irrotella enemmän.
Taidokasta näyttelemistä on tarjolla Espoon Kaupunginteatterissa. Edvard Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia vangitsee katsojat yli kolmeksi tunniksi. Ohjkaaja Pasi Lampela on saanut aikaan hienon esityksen. Näyttämöllä Antti Virmavirta ja Satu Silvo, Minka Kuustonen ja Markus Järvenpää tekevät upeaa työtä.
Teatteri Avoimissa Ovissa jouduimme keskellä pommitusta pelkäävää Helsinkiä. Sirpa Kähkönen on kirjoittanut tarinan jatkosodan helsinkiläisistä ja Helsingistä, Anna-Mari Kähärä säveltänyt tunnettuja runoja herkiksi lauluiksi ja Taru Mäkelä ohjannut esityksen. Sinikka Sokka oli välillä 3-vuotias pikkutyttö, välillä raudanluja bissness-naisen Viipurista, välillä helsinkiläisäiti. Valokuvat johdattivat meidät siihen todellisuuteen missä Erottajan liepeillä sodan aikana elettiin. Kun merkki pommituksen loppumisesta tuli, koskaan ei voinut tietää mikä kotikadulla odotti.
Q-teatterissa Milja Sarkola tilittää omaa elämäänsä Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämöllä. Samalla kertaa hätkähdyttävä ja hienovireinen esitys. Harvoin meillä käsitellään naisten välistä rakkautta. Ainakaan näin koskettavalla tavalla.
Lempiteatterini Teatteri Hevosenkenkä juhlii Espoon Juhannusmäessä 40-vuotistaivaltaan. Tatu ja Patu supersankareina on jännittävä tarina siitä mitä tapahtuu kun Kaupungintalo häviää. Mutta ei hätää kun pojat saavat apua Hyperkybermieheltä. Vähän on Mankkaan perukoille pitkä matka, mutta esitys on niin vauhdikas ja lapsiakin miellyttävä että kannattaa matkata.
Kaikki tämä taas hieman hälventää peliharmitustani.
Leena-Maija Tuominen