Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Kyllä minä tiedän, että liikunta lisää hyvinvointia. Silti liikunnallinen elämäntapa on kohdallani melko kausiluontoista. Aina välillä uskaltauduin ryhmäliikuntatunneille. Silloin olen se, joka sekoittaa vasemman ja oikean tai joka stiplaa rytmissä. Vauhdikkaassa jumpassa olen se, joka tulee pari tahtia muiden perässä. Joogassa, jossa olen joskus käynyt, hengittelen rauhassa silmät kiinni, ja teen liikkeitä. Kun avaan silmät, olen yleensä ihan eri suuntaan menossa kuin muut.

Kun lähden ulkoilemaan, pidän eniten sellaisista mietiskelykävelyistä, joissa voi ajatella omiaan sekä askeltaa niin, ettei tule hiki. Ja ei, tätä ei pidä sotkea velehtimiseen, se on ihan eri asia.

Poikkeusaikoina ostin joogaverkkokurssin, jossa tunnit ovat katsottavissa videoina silloin kun ehtii ja jaksaa. Olen yllättänyt itsenikin, miten säännöllisen epäsäännöllisesti olen nyt jo kuukausia joogannut. Joogaohjaaja on rento ja sydämellinen, rauhallisen lempeä, hän joogaa harmonisessa ympäristössä, kynttilöiden valossa, eteerisen öljyn tuoksussa (ei siis tuoksu tietokoneen ruudun läpi, vaan hän on kertonut öljyistä erikseen. -Joogaajan huom. -). Hän antaa ohjeet selkeästi eikä hänellä ole kiire minnekään. Ei myöskään minulla. Tietokoneen ruudulta heijastuu kuvani, kun istun kukallisella joogamatollani ruudullisissa yöpuvun housuissa ja t-paidassa. Pahimmat pölyt maton alta on pyyhkäisty äkkiä pois, suurimmat kasat on siirretty sivuun, että mahdun joogaamaan. Apuvälineinä on viltti sekä vanha makuupussi. Jossakin liikkeessä, missä keskitytään oikein hitaaseen venytykseen, ja apuvälineenä on se makuupussi, on tarkoitus, tietenkin, keskittyä hetkeen, harjoitukseen, kuunnella kropan viestejä. Aika usein keskitynkin, mutta silloin tällöin makuupussin ummehtunut haju vie kesken harjoituksen jonnekin vuosien taakse, partioretkien muisteloihin. Kampeudun sieltä takaisin meneillään olevaan hetkeen ja jatkan harjoitusta muina lähiömutseina.

Erään kerran unohdin puhelimeen äänet päälle joogatunnin ajaksi. Juuri, kun olin melko tyytyväisenä itseeni asettautunut liikkeeseen nimeltä soturi, pärähti puhelimeni soimaan lujaa. Ärsyynnyin tietenkin, kun harmoninen hetkeni meni pilalle ja ryntäsin puhelimen kimppuun. Ja kun koskaan ei voi tietää, onko soittajalla jotakin elintärkeää asiaa, vastasin. No, se oli lehtimyyjä, joka tarjosi lehtitilauksen tilaajalahjaksi veitsisarjaa. Hetken ajan ehdin miettiä, että veitsisarjaahan nimenomaan SOTURI tarvitsee. Mutta maltoin mieleni ja lopetin puhelun lyhyeen. Jatkoin joogatuntia, mutta en tavoittanut enää sinä päivänä sitä soturimaista tyyneyttä ja sellaista flow-tilaa, mikä ennen veitsenkaupittelijaa oli vallinnut. Toisella tunnilla se harjoitus sujui keskeytyksettä ja olo oli sen jälkeen tyyni ja reipas.

Tämän joogakurssin rinnalle kaipaisin nyt jo jotain reippaampaa liikuntaa. Kotijumpat kuminauhoineen ja kyykkäyksineen, niitä on kokeiltu. Mutta niistä tulee hiki ja paha mieli. Ehkä ne liikkeet pitäisi tehdä jonkun reippaan musiikin, sellaisen päänheilutteluhevin tai sähäkän punkin tahdissa, että jaksaisin kiinnostua niistä. Tai ennen kaikkea, että jaksaisin toistaa niitä. Se onkin ollut jotenkin aika jännittävää, että joogakurssissa olen jaksanut tahkota samoja harjoituksia uudestaan ja uudestaan. Tosin niistäkin yritän valita ne hauskimmat. Mutta silti. Vielä ei ole kyllästyttänyt.

Olen kuullut, että ihmiset sauvakävelevät mielellään pitkiä matkoja ja kuuntelevat äänikirjoja. Sauvakävely on sinänsä ihan kivaa, mutta en halua kuunnella mitään kävellessäni. Haluan kuulla sekä ajatukseni että pyöräilijät ja ties mitkä lie, jotka vaanivat pusikoissa viattomia lähiömutseja. Ja voihan se olla niinkin, että kävely ja tarkkaavainen kuuntelu samanaikaisesti on vain yksinkertaisesti minulle liian haastavaa.

Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.