Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Ossi Kamppinen
Palkkana pelko ja kuolema
Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat
Docendo 2019.

Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistymistä seurannut Suomen sisällissota nosti esiin monia kiistakysymyksiä, joita Tarton rauhanneuvotteluissa jouduttiin ratkomaan kiireellisesti. Yksi keskeinen kysymys oli Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja-alueen rauhoittaminen. Suomen sisällissodan kääntyessä selvästi punaisten tappioon Edvard Gylling, Oskari Tokoi ja Yrjö Sirola laativat suunnitelman punaisten evakuoimisesta Venäjän Karjalaan perustettavalle autonomiselle alueelle. Tämä toteutui osittain, kun 8. kesäkuuta 1920 annettiin julistus Karjalan työkansan kommuunin perustamisesta. Näin Itä-Karjalan itsehallinto oli jo muotoutumassa, kun Tarton rauhansopimus allekirjoitettiin 14. lokakuuta 1920.

Neuvostoliiton muodostumisen yhteydessä myös Karjalan kommuunin status muuttui, siitä tuli vuonna 1923 Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta (KASNT). Alueen pinta-ala oli vuoden 1924 lopussa 145 000 neliökilometriä ja asukkaita143 000. Asukkaista noin 54 prosenttia oli venäläisiä, 41 prosenttia karjalaisia, 4 prosenttia vepsäläisiä ja puoli prosenttia suomalaisia. Suomi, venäjä ja karjalan kieli olivat tasaveroisia, mutta suomalaisesta kulttuurista tehtiin Karjalan kansallisen kulttuurityön perusta. Karjalan saivat johdettavakseen suomalaiset, vaikka heitä oli vain murto-osa alueen väestöstä. Tämä on syytä muistaa, kun tarkastellaan Karjalan myöhempiä vaiheita ja alueen kansallisia ristiriitoja. Suomalaisten määrä kasvoi punapakolaisten jälkeen Suomesta laillisesti ja loikkareina sekä lapualaisten muiluttamina että myöhemmin Amerikasta ja Kanadasta siirtolaisina tulleiden ansiosta.

Karjalan työkansan kommuunin hallituksena toimi Karjalan toimeenpaneva komitean, jonka puheenjohtajaksi, pääministeriksi, valittiin Edvard Gylling. Markku Kangaspuron väitöskirja: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton Vallankäytössä 1920-1939. on erinomainen kuvaus Gyllingin kauden Neuvosto-Karjalan hallinnosta.

Suomalaisten johtavaa asemaa tuettiin myös Moskovasta, jossa tunnustettiin suomalaisten korkeampi koulutus- ja ammattitaso, jonka ansiosta Karjalan alue nousi nopeasti Neuvostoliiton kansantalouden kannalta keskeiseksi. Erityisesti Amerikan ja Kanadan suomalaiset toivat uusia edistyksellisempiä työmenetelmiä ja kulttuuria.

Amerikan- ja kanadansuomalaisten tuomat työvälineet ja koneet olivat suurena apuna. Esimerkiksi minun isä oli Kanadassa ollut kirvesmiehenä ja toi Neuvostoliittoon tullessaan matkatavaroiden joukossa varsin tukevan puisen työkalupakin, jossa oli kaikkia tarpeellisia timpurin työvälineitä: vasara, kirves, saha, käsihöyliä, erilaisia talttoja ym. Isälle tämä pakki oli erityisen tarpeen Kontupohjan paperitehtaan työläisten asuntoja rakennettaessa vuosina 1931-1935. Tämä pakki oli hänellä vielä mukana Suomeen muuttaessaan keväällä 1935 ja osoittautui tarpeelliseksi, kun vuonna 1949 rakensimme isän kanssa rintamamiesomakotitaloa Nurmijärven Rajamäkeen. Osa alkuperäisistä kanadalaisista timpurin työkaluista tuli hyötykäyttöön vielä 1978 nykyistä asuntoamme rakennettaessa Kannelmäkeen.

Paitsi omaa työpanostaan itse tuotantoprosessissa suomalaiset opettivat paikalliselle työväestölle uusia työtapoja. Suomalaisia toimi ammattikoulutuksen järjestäjinä ja opettajina eri oppilaitoksissa.
Ajatus osuustoiminnallisesta maatalouskommuunasta syntyi Kanadassa Cobaltin kaivoskaupungissa, jossa ryhmä työväenliikkeessä aktiivisesti toimivia siirtolaisia perusti 22. elokuuta 1922 osuuskunnan tarkoituksenaan pyrkiä kollektiivisen maatalouden harjoittajiksi Neuvostoliittoon. Osuuskunnan nimeksi tuli Säde. Perustajajäseniä oli 14. Osuuskunnalle laadittiin tarkat säännöt miten yhteistä hanketta alettaisiin toteuttamaan.

Vuonna 1925 Aunukseen matkusti etujoukko valmistelemaan kommuunan asioita. Säteen konerahastoon oli kertynyt kaikkiaan 14 000 dollaria. Karjalan hallitus luovutti maanviljelysosuuskunta Säteelle 260 hehtaaria vanhaa laidunmaata ja kuusi hehtaaria vanhaa peltoa. Vuoden 1926 toukokuussa saapui Kanadasta seuraava viiden aikuisen ja kolmen lapsen joukko. Työt saatiin kunnolla käyntiin. Kesällä 1927 tuli Kanadasta viimeinen, kuuden hengen ryhmä Säteen kommunaareja ja lisää koneita.

Aluksi vieraita oudoksuttiin ja taidettiin hieman pelätäkin. Vähitellen suhteet paranivat. Kommuunaan liittyi uusia jäseniä paikallisista myös avioliiton kautta. Säde kommuunasta tuli loistava esimerkki hyvin hoidetusta kollektiivitaloudesta. Siihen tultiin kaukaakin tutustumaan. Neuvostoliitossa aloitettiin pakkokollektivisointi 30-luvun alussa ja samalla kulakeiksi nimitettyjen varakkaampien talonpoikien pakkosiirrot työleireille. Ylhäältä annetulla määräyksellä kesällä 1933 Säde-kommuunastakin tuli kolhoosi. Käytännön elämässä tämä näkyi yhteistalouden täydellisenä purkautumisena. Kommunaarien unelmasta jäi jäljelle vain muistot. Useita Säteen kommunaareja joutui vuosien 1937-38 suuren punaisen terrorin aallon uhreiksi. Säde-kommuunan historiasta kertoo Kanadan suomalainen Säde-kommuunan entinen jäsen Vieno Zlobina (entinen Ahokas) vuonna 2017 ilmestyneessä muistelmateoksessaan ”Heidän ihanteensa murskattiin”. Kommuunan suomalaiset ovat esikuvana myös Antti Tuurin romaanin Ikitie ja AJ Annalan ohjaaman samannimisen elokuvan Hopea-kolhoosille.

Gyllingin hallinto joutui koulu- ja kulttuuriasioissa lähtemään liikkeelle aivan perusasioista. Ensiasteen kouluun oli mahdollisuus vain puolella alueen lapsista. Kymmenen vuotta myöhemmin siihen oli mahdollisuus jo kaikilla. Kansan luku- ja kirjoitustaito arvioitiin Karjalassa tuolloin olleen korkeampi kuin muualla Neuvostoliitossa. Kouluista noin puolet oli suomalaisia. Opettajakoulutusta lisättiin tuntuvasti. Kaadereita koulutettiin talous-, teollisuus-, ja mekaanisissa teknikumeissa sekä lääketieteellisessä-, metsä- ja maatalouspolyteknikumeissa ja lisäksi tehdaskouluissa. Myös korkeakoulutusta käynnistettiin.
Tarton rauhansopimuksessa suomen ja karjalankieliselle väestölle luvattua itsehallintoa suomalaiset kommunistit ryhtyivät rakentamaan Venäjän Karjalaan. Edvard Gyllingin ideana oli levittää sen kautta neuvostovalta Suomeen ja muuhun Skandinaviaan.

Neuvosto-Karjalan suomalaisjohto vakuutti Karjalassa vallitsevan horjumaton kansallisuusrauha. Näin sanoessaan suomalaisjohto ummisti silmänsä ja korvansa venäläispiireissä lisääntyvältä nurinalta ja puheilta suomalaisten harjoittamasta venäläisten sorrosta. Vielä vuosina 1932-33 rangaistiin venäläisiä tuotantolaitosten, oppilaitosten ja maatalouskollektiivien johtajia ja työläisiä kansallisuuspolitiikan vääristelystä ja kansallisuusvihasta suomalaisia kohtaan. Päävaarana oli suurvaltainen kansallisuuskiihko. Vuonna 1933 alkoivat kuitenkin näkyä merkit suunnan muuttumisesta. Karjalan autonomisen tasavallan suomalainen johto joutui erityistarkkailun kohteeksi vuodesta 1933 lähtien ja 1935 korkein johto Puoluesihteeri Kustaa Rovio ja kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja, pääministeri Edvard Gylling erotettiin ja ”kutsuttiin” Moskovaan ja myöhemmin tuomittiin vankileirille. Heidän tilalleen nimitettiin uudet venäläiset johtajat. Varsin nopeaan tahtiin heidätkin vuorostaan tuomittiin

Varsinainen lähtölaukaus laajamittaiselle, läpi Neuvostovaltion ulottuville vainoille oli VKP(b):n keskuskomitean poliittisen toimikunnan 2. heinäkuuta 1937 tekemä ja Stalinin allekirjoittama päätös ja heinäkuun 30. päivänä annettu käsky nro 00447 entisten kulakkien, kriminaalirikollisten ja muiden neuvostovastaisten ainesten rankaisutoimista. Jokainen alue sai kiintiön tuomittavista, joista osa tuli ampua osa tuomita leirille. Karjalan kiintiö oli 300 ammuttavaa ja 700 leirituomion saavaa. Koko maassa käsky käsitti 185 000 ihmistä, joista ammuttavia oli 57 000 ja leirille tuomittavia 128 000. Alueiden toivomuksesta kiintiöitä lisättiin ”sosialistisen kilpailun hengessä.” Tuomioista eivät säästyneet entiset Suomen eduskunnan vasemmistolaiset työväestön valitsemat edustajatkaan. Ossi Kamppisen kirjassa on pitkä luettelo entisistä suomalaisista SDP:n ja SSTP:n kansanedustajista, jotka joutuivat vainon kohteeksi Neuvostoliitossa. Osa heistä oli siirtynyt Neuvosto-Venäjälle punakaartin tappion jälkeen, osa myöhemmin eri teitä. Osa oli muilutettu lapualaisten toimesta. Aluksi he olivat toimineet aktiivisesti SKP:n riveissä ja Venäjän kommunistisen puolueen (VKP:n) jäseninä erilaisissa tehtävissä mm. Karjalassa. Vuoden 1937 puoluepuhdistuksessa heidät erotettiin puolueesta. Irina Takalan tutkimusten mukaan Karjalassa tuomittiin ison vihan aikana, vuosina 1937-38, noin 9 500 ihmistä. Tuomioista 85 prosenttia oli kuolemantuomioita. Osa suomalaisista onnistui pakenemaan takaisin Suomeen, osa pääsi takaisin Amerikkaan, ja osa karkotettiin Karjalasta. Vuonna 1939 Karjalassa oli enää 4 700 suomalaista, kun vuonna 1934 heitä oli ollut noin 20 000 henkeä.

Koko Neuvostoliitossa tuhottujen suomalaisten lopullista määrää ei tiedetä, mutta joidenkin arvioiden mukaan se on huomattavasti yli 20 000. Selvittämättä on myös lukuisten orpokoteihin vietyjen ”kansanvihollisten” lapsien kohtalot. Osa heistä varttui tietämättä mitään perheestään ja siitä, että he olivat suomalaisia.

Olisi hyvä jos suomalaisten vainouhrien kohtalot pystyttäisiin kartoittamaan mahdollisimman kattavasti, samaan tapaan kuin esimerkiksi valtioneuvoston vuosituhannen vaihtuessa asettama Suomen sotasurmat 1914-22-hankkeessa.

Oiva Björkbacka