Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Tykkään sarjakuvista. Erityisen paljon tykkään Asterix-albumeista, joita olen lukenut lapsesta asti. Sarjakuvassa on monta hyvää hahmoa. Mielestäni yksi sympaattisimmista hahmoista on pikkuinen idefix-koira, joka ulvahtaa sydäntäsärkevästi, kun puita kaadetaan. En ole itse luontoekspertti tai puunhalailija vaikka pidän kyllä puista. Lähiössä asuessa on se hyvä puoli, että puita riittää ihailtavaksi. Etätöissä kotona voi pitää mikrotaukoja katsomalla ulos ikkunasta ja katsomalla yhtä kotipihan lempipuuta. Siinä se seisoo uljaana. Syksyn pimeydessä karun riisuttuna, maamerkkinä hämärän hyssyssä. Talvella lumikuorrutuksen alta pilkottaen, taikatalven tuntua luomassa. Kevättalvella oksiaan valokeilassa paistatellen, kuin oksiaan valoa kohden ojennellen. Ihan niin kuin ihmiset talossa. Tulisi jo kesä, edes kevät. Loppuisi tämä lämpötilan sahaus plussan ja miinuksen välillä. Lähtisi jäät teiltä ja kulkuväyliltä sulamaan ihan kunnolla. Tulisi kevät ja puihin pienet silmut ja saisi seurata kasvun ihmettä ja valon lisääntymistä. Ja tuleehan se aina sieltä, se kevät. Kunnes väistyy huumaavan kesän tieltä. Kesällä puu seisoo lehtevänä, suojaisana varjona kuumia kesäpäiviä viilentämässä.

Tänä talvena on saatu Helsingissäkin kokea oikea taikatalvi. Puut pysyivät lumisina monta päivää, oli ihan epätodellinen olo. Erityisen lumisena hetkenä, pakkasen nipistäessä poskia, oli kävelymatka Kannelmäen halki juna-asemalle mieleenpainuva. Hiljainen ja uinuva ja rauhoittava. Lumikasojen yli harppoessani katselin raskaan lumen painamia puita. Katuvalojen loistetta lumisen maiseman yllä. Vähän kuin olisi satukirjan sivuilla kävellyt. Ties mitä örkkejä tulisi vielä vastaan. Illuusio satukirjasta kaikkosi juna-asemalla, ja perusarki vyöryi päälle maskeineen, ihmisineen, lähijunineen ja äänineen.

Olen asunut monenlaisissa paikoissa. Aina niissä ei ole ollut puita edes näköpiirissä. En ole siitä kärsinyt enkä suonut ajatustakaan puille. Kunnes asia on tullut jollain lailla tapetille. Kuten vaikka juhlissa, jossa eräs kertoi asuneensa Uudessa-Seelannissa, mutta lähteneensä sieltä takaisin Suomeen, koska ikävöi niin paljon puista suomalaista maisemaa. Ymmärsin hyvin. Tai junassa, kun matkustin pääsykokeisiin Itä-Suomeen. Jännitys kokeista unohtui, kun katselin junan ikkunasta silmät ymmyrkäisinä sitä päättymätöntä puurivistöä, jonka ohitimme.

Osallistuin kerran erääseen seminaariin Puolassa. Meitä oli sellainen pieni suomalainen ryhmä edustamassa erilaisissa työpajoissa. Helteinen Lodsin kaupunki antoi opiskelijoille parastaan, ja viihdyimme kyllä. Mutta oikein sellainen yhteinen, suomalainen hetki koettiin, kun näköpiiriin ilmestyi suuri puistoalue puineen! Ryhmästä kuului kollektiivinen, onnellinen huokaus. Etenimme yhtä jalkaa puiden varjoon nauttimaan varjosta ja puiden tuomasta rauhasta. Seminaari loppui aikanaan, ja palasin kotiin väsyneenä ja onnellisena. Koti-ikkunasta näkyvä puu oli paikallaan ja kaikki oli ihan mallillaan Kannelmäessäkin. Tuntui kivalta.

Pari viime vuotta on elämänpiirini ollut tavallista pienempi. Se on välillä harmittanut, mutta tuonut myös hyvää. Katse on kiinnittynyt lähelle, lähiluontoon. On ollut aikaa ja tahtoa uppoutua katselemaan pieniä yksityiskohtia sekä ikkunan takaa että ihan omin jaloin kuljeskellen pitkin polkuja ja penkereitä. Samalla on katse kääntynyt sisäänpäin, syke on laskenut ja on voinut rauhassa katsella ja vain olla. Maailman hälinässä minulla on välillä liian kiire tehdä, kokea ja säntäillä sinne ja tänne. Jos ei muuta, niin hiljaiselo on opettanut, että maailman pauhatessa voi rauhoittaa oman mielensä pysähtymällä. Voin pysähtyä paikalleni ja ihan vain katsoa ikkunasta ulos. Tai kenties jopa laittaa lenkkarit jalkaan ja lähteä ulos ovesta. Siellä se on, kotipihan puu ja sen kaverit.

Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.