Ruusun kyttääjä mökkitunnelmissa kotona – Mutsi ja lähiön lumo
Poikkeustilaa on eletty jo jonkin aikaa, vaihtelevin mielialoin ja tunnelmin. Työ- ja vapaa-ajan raja on hämärtynyt, kun töitä tehdään pätkissä, taiteillen etäkoulujen eri aikataulujen, töiden ja ruokahuollon välillä. Iltaisin on vapaata aikaa. Nyt kun perhekalenteri on tyhjentynyt iltojen harrastusmenoista, ja ne vähätkin jäljelle jääneet toteutuvat etäyhteyksin, ovat kaikki iltaisin kotona. Ruutuajoista on höllätty, lapset ovat pelanneet ja toisaalta löytäneet vanhojen leikkien pariin. Yhdessä heidän kanssaan on leivottu kaikenlaista, esimerkiksi sellaisia pikkuleipiä, joita isoäitini leipoi, kun minä olin pieni.
En ehtinyt käydä kirjastossa ennen poikkeusaikoja, joten olen kuunnellut viime aikoina paljon äänikirjoja. Äänikirjat eivät ole aiemmin olleet suosiossani, sillä tuntuu, että niitä kuunnellessa ei jää aikaa tai tilaa ajatuksille samalla tavalla kuin lukiessa kirjaa. Mutta nyt, tunteiden vuoristoradassa, on ollut iltaisin ihanaa pudota esimerkiksi Kjell Westön hieman käheän äänen saattelemana jonnekin toisiin tapahtumiin, toisiin aikoihin, toisten ihmisten tarinoihin.
Aamuisin bongailen pihalta lintuja. Se alkoi, kun lapsella oli koulutehtävänä lintupäiväkirjan pitäminen. Aluksi kuuntelimme yhdessä lintujen ääninäytteitä netistä. Nyt meillä on aikaa tarkkailla pihan ja naapuruston elämää. Lintuja, rusakoita, kauriita, kaupungin duunareiden raivaustalkoita.
Naistenpäiväksi saatujen ruukkuruusujen hellä hoivaaminen on uusin harrastukseni. Tarkkailen ruusujen elämää päivittäin erittäin suurella intohimolla samalla, kun yritän kastella niitä sopivasti ja käännellä ruukkuja varmistaakseni kukkien tasaisen kasvun.
Olen henkisesti alkanut elää samaan tapaan kuin kesämökillä joskus kauan sitten. Silloin kun kesämökin mökkisesonki alkoi syksyllä olla lopuillaan, ilmat kylmenivät ja elämä mökkipaikkakunnalla hiljeni. Mökillä sesongin lopulla ihmisiä ei tullut kylänraitilla vastaan. Ruokaa tehtiin niistä aineksista, mitä mukaan oli pakattu, sillä paikkakunnalla ei ollut kauppaa. Nyt ilmat vuoroin lämpenevät ja kylmenevät, en ihan ota selvää, mutta luulen, että kesää kohti mennään. Ulkoillessa ihmisiä on liikkeellä liikaakin, vaikka en haluaisi nähdä ketään. Kauppareissu tehdään mahdollisimman harvoin, joten ruoanlaitossa sovelletaan niitä aineksia mitä kulloinkin kaapissa on.
Mökkimuoti on oma lukunsa. Eikä lähiömuoti outoine kaapuineen siitä juuri poikkea. 90-luvulla hiljenin kuuntelemaan radiosta Alivaltiosihteerin tai Leilan ja Annukan radiolähetyksiä. Nyt liimaudun nettiradion kylkeen kuuntelemaan Sami Yaffan lähetystä Radio Majavasta, minkä kulttuuriväki perusti poikkeusaikojen iloksi. En ole vuosiin kuunnellut radiota, ja on jotenkin turvallista uppoutua musiikkiin, kuunnella tarinoita ja tarkkailla ruusuja.
Minulla on valtava kaipuu pistää koko pakka ihan sekaisin. Elää niin kuin Peppi Pitkätossu, jalat tyynyllä, pää jalkopäässä, elää arkea nurinkurisesti. Ehdotinkin jo lapsille, kun ennen vappua alkoi sataa lunta, että voisimme oikeastaan juhlia vapun sijasta uudelleen joulua. Lapset katsoivat silmät ymmyrkäisinä eivätkä todellakaan suostuneet suunnitelmaan. Toinen heistä totesi tarkkanäköisesti minun olevan lapsellisempi kuin aikuiset yleensä.
Tosiaan, poikkeusolossa elely koko perheen voimin on meluisaa, yllätyksellistä ja hyvin tunnerikasta! En tietenkään pidä kirjaa, mutta olin taannoin yksin kotona peräti puoli tuntia, ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon. Se tuntui oudon juhlavalta. Olen ehtinyt olla lasten kanssa ja kuunnella niitä lukuisia asioita ja kertomuksia, joita jää mielten sopukoihin lukemattomat määrät nyt, kun kavereita tai isovanhempia ei voi tavata. Olen ehtinyt silitellä lapsia ja puolisoa poikkeusaikana erityisen paljon. Ja päivitellä ajan kulumista, lasten kasvua ja haaveilla tulevasta. Ja sitten katsahtaa ruusua ja ihailla sen sitkeää pyrkimystä valoa kohti.
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.