Se toinen olohuone
Lapsuuteni kodissa oli kaksi kamaria ja keittiö. Isoissa maalaistaloissa oli sali, jota käytettiin kun talossa oli tärkeitä vieraita. Vasta lukioiässä asuin kerrostalokodissa, jossa oli olohuone. Huone oli monessa käytössä. Siellä oli iso ruokapöytä, jossa syötiin kuin oli vieraita. Olohuoneessa katsottiin televisiota ja kuunneltiin radiota. Osa perheenjäsenistä nukkuikin olohuoneessa.
Nyt jokaisessa kodissa on olohuone. Mutta se ei riitä. Me tarvitsemme julkisia olohuoneita. Niitä on lähikapakassa, kahviloissa, kirjastoissa, asukas- ja nuorisotaloissa. Pitäjänmäen Nuorisotalo on remontoitu. Siellä on viihtyisin ja tyylikkäin julkinen olohuone mitä olen nähnyt.
Pitäjänmäen kirjastossa on alkamassa remontti. Jospa sinne saisi olohuoneen ja kammareitakin. Vanhempi väki kaipaa Pitäjänmäellä kipeästi yhteistä kokoontumispaikkaa. Korttelikerhon tai Pitäjänmäen Eläkkeensaajien monikymmenpäinen osanottajajoukko ei olohuoneeseen mahtuisi, mutta pienempi joukko. Tarvitaan tilaa peliporukalle, kutojille ja neulojille, lukupiireille, keskustelukerhoille ja ylipäätään oleilulle ja seurustelulle.
Siellä saisi tietokoneopastusta. Olisi ompelukone, jolla voisi ommella revenneen takin helman. Taitavammat tarvitsevat saumurin. Olisi joku joka pitäisi tästä kaikesta huolen. Miksi meillä kaikki ikäväen toiminta on vapaaehtoisten varassa ja monissa kaupunginosissa on palkkaväkeä organisoimassa toimintaa. Onneksi vapaaehtoiset osaavat ja jaksavat!
Tänä syksynä on monessa teatterissa ollut hyvä olohuonemainen olo. Teatteri Avoimissa Ovissa Erottajalla oltiin ihan oikeasti Papin perheen olohuoneessa. Minna Canth kirjoitti näytelmänsä vuonna 1891. Ja Heini Tola ohjasi siitä huikean näytelmän. Törmäys elämän suunnasta vanhempien ja lasten välillä on ikiaikainen ilmiö. Näytelmässä erityisesti Jukka Pitkänen pappi-isänä on riipaiseva. Kaikki tietävä ja samalla ei-mitään-ymmärtävä.
Vanhoista aiheista Tampereen Teatterissa on saatu aikaan puhutteleva ja hyvin vaikuttava esitys Maria Jotunin Huojuvasta talosta. Nyt pariskunnasta vaimo (Anna-Maija Tuokko) on alistaja ja vallankäyttäjä.
Syksyn ehdoton ykkönen on Helsingin Kaupunginteatteri Kinky Boots. Musikaali pakottaa pohtimaan miksi emme voi hyväksyä toinen toisiamme sellaisina kuin olemme. Tai emme edes hyväksy itseämme. Kinky Boots on taidokasta, sydämellistä ja innostunutta näyttämön juhlaa. Kaikki on kohdallaan pienintä yksityiskohtaa myöten. Lauri Mikkola loistaa Lolana, loistava on Petrus Kähkönenkin. Lolan enkelikuoro on huikea. Kaikessa huokuu tekemisen ja osaamisen riemu. Kapellimestari Eeva Konnun johdolla musiikki on hurmaavaa. Peter Ahlqvistin lavastus välitti katsomoon aidon tehtaan tunnelman, nahkakin haisi katsomossa ihan vähän.
Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti täyttää välillä Kaupunginteatterin ison näyttämön. Tilaa Pertti Sveholmin Johannes Puntila tarvitseekin – etenkin humalapäissään. Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmä on monille tuttu, mutta aina yhtä yllättävä. Kari Heiskasen ohjauksessa Puntila on omahyväinen hölmö. Humalassa kiltti ja selvänä sietämätön. Siinä välissä taiteilee tytär, autonkuljettaja, piiat, muut palkolliset ja koko kylä. Olemmeko tämä alistuva kansanosa? Siitä meitä muistuttiin oivaltavasti, mutta myös viihdyttävästi.
Maamme lähihistorian mainio oppitunti on Kari Heiskasen kirjoittama ja ohjaama Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Se kertoo vuodesta 1961, jolloin Kekkonen havitteli toista presidenttikautta, saatiin Honka-liitto ja noottikriisi. Kekkosen lisäksi näyttämölle tarvitaan joukko aikakauden poliitikkoja Leskisestä Tanneriin, Pitsingistä Vennamoon ja Kekkosen kolme naista. Tarkkana saa olla, ettei henkilöitä sekoita toisiinsa. Näytelmä välittää hyvin sen millaisissa paineissa poliitikot ovat, miten raadollista on heidän keskinäinen kisansa vallasta. Näyttelijät tekevät eri rooleissaan pikkutarkkaa työtä. Kaikkein ylimpänä nimiroolissa Eero Aho. Pöydälle hyppivä, leukaa vetävä ja alati liikkeessä oleva Aho on kaikessa sopivalla tavalla esikuvansa mukainen.
Kansallisteatterin syksyn iso näytelmä on Pirkko Saision Musta Saara. Ohjaus Laura Jäntin ja musiikki Jussi Tuurnan. Musta Saara on räiskyvä ja karnevalistinen esitys. Aihe on ajankohtainen ja koskettava: ympäri Eurooppaa vaeltavat romanit ja muut kodittomat. Toisaalla Kansallispuolueen johtohahmot isä (Juha Muje) ja tytär (Katariina Kaitue) pyrkivät Ranskan presidentiksi. Draculakin (Timo Tuominen) sekaantuu presidenttikisaan. Matkan varrella tavataan kolme vanhaa tanssijatartakin (Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström). Vaikka mitä tehdään romanien tilanne ei muutu. Pirkko Saision Musta Saara on tärkeä näytelmä. Se pysäyttää ja mitä enemmän se ärsyttää sitä enemmän se vaikuttaa.
Leena-Maija Tuominen