Sovussa itseni, maailman ja Sitratorin kanssa – Mutsi ja lähiön lumo
Sosiaalisen median osuus arkipäivästäni on merkittävä. Olen vuosikaudet ilahduttanut ystäviäni kilometrien mittaisilla Facebook-päivityksillä. Samalla olen pysynyt kärryillä heidän kuulumisistaan, kun emme voi usein tavata elävässä elämässä. Tosin viime aikoina Facebookin uutisvirta on alkanut muistuttaa enemmän mainosalustaa erilaisten kaupallisten viestien lävähtäessä silmille.
Koska lapseni kuittailivat hengailemisestani ”mummokanavalla”, päätin alkaa modernimmaksi ja menin Instagramiin. Aloin seurailla siellä ystäviä, ihailemiani rock-tähtiä, kuvataiteilijoita, urheilijoita ja hyvinvointivalmentajia. Alkoi tuntua siltä, että Instan tarjoilemat päivitykset olivatkin tuoreita ja yllättäviä. Ainoa vaikeus oli se, etten itse keksinyt, mitä olisin omalle tililleni päivittänyt. En ole kummoinen valokuvaaja eikä pliisu luontokuva paremmaksi muutu millään filtterillä. Halusin tehdä selkeän eron sisällöissä, joita päivitän Facebookiin ja Instagramiin. Mutta mitä sitten?
Otin lähtökohdaksi taiteet ja luovan kirjoittamisen. Äkkiä huomasin, ettei arkinen elämäni olekaan täynnä yleviä kirjoitushetkiä. Vaan kadonneita sukkia, pyykkikoneen pauhua ja jossain yön hämärissä muutaman rivin kirjoittamista raakilekokonaisuuteen, joka on liian hento näytettäväksi kenellekään. Siispä jätin omat päivitykset Instagramissa väliin ja vain seurailin muiden postauksia. Useimmista oli helppo tykätä, ne olivat niin täydellisiä hetkiä elämästä.
Pari viikkoa instailuni jälkeen huomasin, että aloin kuin varkain vertailla julkisuuden henkilöiden postauksia omaan elämääni. Elämä Kannelmäessä lapsiperheen hulinassa oli siihen asti tuntunut hyvältä ja juuri sopivalta. Poikkeuksellisen maailmantilanteen vallitessa viikon yllätysmomentti on ollut välillä Sitratorille kävely ja kioskilla käyminen. Kunnes kioski lakkautettiin. Mutta tuskin muillakaan on mitään sen ihmeempää meneillään.
Instagram-taikapölyn jälkeen aloin miettiä, että onko sittenkin? Pitäisikö minun elämäni olla hohdokkaampaa? Pitäisikö minun olla jotenkin läsnäolevampi ja parempi vanhempi? Pitäisikö minun olla myös yllätyksellisempi ja rennompi puoliso? Pitäisikö perheenä harrastaa enemmän yhdessä? Aina kun avasin sovelluksen, niin joku jossain videossa jumppasi, tanssi, halaili palmua tai leipoi täydellisiä kakkuja. Kuka jaksaa koko ajan olla niin aktiivinen ja niin epäilyttävän pirteä?!
Sitten aloin huomata, että Instagramin influenssereiden eli vaikuttajien tarjoamat postaukset sisälsivät sekä piilomainontaa että ihan aktiivista tuotteiden tyrkyttämistä. Ja miten ne vaikuttivatkaan minuun! Kun Instagramissa eräs julkisuuden henkilö piti live-tilaisuuden, jossa esiteltiin uutuuskosmetiikkaa, jota sai ostaa erityishintaan, klikkasin itseni välittömästi kauppaan. Onneksi verkkokaupan sivu kaatui enkä päässyt ostamaan ylihintaisia ehostustuotteita, joita en todellakaan tarvitse.
Kun sovelluksen kaupallisuus valkeni, sovelluksen taikapöly himmeni. Kyllähän minäkin järjellä tiesin, etteivät rennon ihanat rantakuvat välttämättä olleet hetken näpsäisyjä, vaan kuvakulmia ja vaatteita oli sommiteltu kuvaan pidempään ja valaistusta oli mietitty paljon. Mutta silti olin halunnut ostaa tarinan sattumanvaraisista, tuosta noin vaan otetuista kuvista. Instagram alkoi tuntua entistä teennäisemmältä ja tulin sen käytöstä vihaiseksi. Jos tällainen elämän kuluttama lähiömutsi saa Instagramista paineita, niin miten on nuorison laita? Ei ihme, että niin moni voi huonosti.
Lopulta tulin Instagramista niin vihaiseksi, että poistin koko sovelluksen puhelimesta. Hetkellisesti. Sitten latasin sen takaisin. Nyt säännöstelen sen käyttöä itselleni asettamilla ruuturajoituksilla ja katselen vain koiratilien päivityksiä ja bongailen uusia ruokaohjeita. Luminen Kannelmäki ja Sitratori Unelma-veistoksineen on edelleen arkeani ja elämääni. Ja se tuntuu kivalta.
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.