Terveyspuhe ujuttautui arkeeni
Terveydestä on puhuttu koronaikana enemmän kuin tarpeeksi. Aiemmin mielsin terveyden ruotimisen ikäihmisten jutuksi. Kun elämässä tapahtuu muuten niin vähän, on ystävien ja sukulaisten sairauskertomukset jotakin, mistä riittää keskusteltavaa ihmisten kanssa. Tai jos kipu on läsnä koko ajan elämässä, se valtaa ruumiin ja ajatukset, eikä ihmisen voimavarat riitä enää muuhun kuin kivun miettimiseen ja siitä puhumiseen. Koronaviruksesta on tullut koko kansan puheenaihe. Milloin kerrataan sairastuneiden määriä, milloin huokaistaan, eikö tämä jo lopu ja milloin mitäkin.
Itselleni poikkeusaika minimoituine kontakteineen ja perheen kanssa kotona oleilu palautti mieleen pienipainoisena keskosena syntyneen ensimmäisen lapseni ensikuukaudet, kun hän aikanaan pääsi sairaalasta vihdoin kotiin. Sukulaisia ja ystäviä oli tulossa kylään katsomaan vauvaa, ja minä tenttasin puhelimessa etukäteen vieraita ”Ai sulla on ollut vähän nuhaa. Siis millaista nuhaa? Onko sulla vielä jotain oireita?”, sillä pikkuruinen tyttäreni oli hyvin infektioherkkä. Ensi kuukausina emme käyneet missään. Ei puhettakaan perhekahviloista tai kauppakeskukseen menemisestä. Ei, kotona olimme, minä ja hän. Puoliso meni ihmisten ilmoille töihin, minä pääsin illalla pienelle kävelylle viemään roskat, ihan yksin. Mutta en kärsinyt, päinvastoin. Oli ihanaa olla lapsen kanssa kahdestaan kotona. Siinä me istuimme, sylikkäin sohvalla. Maailma jatkoi pauhuaan kotimme ulkopuolella, mutta me emme sitä kuulleet.
Samanlainen olo minulle tuli poikkeusajan julistuksen kanssa. Mitä enemmän kuulin uutisia tai näin tiedotustilaisuuksia, sitä enemmän halusin vain lämmittää saunan ja unohtaa kaiken ikävän. Tai pitää lasten kanssa leffaillan ja katsoa jotakin hilpeää elokuvaa, ilman huolta huomisesta. Halusin pitää lapsia kainalossa, lähellä minua. Koululaisten kohdalla halaaminen on kuitenkin arpapeliä: joskus ne suostuvat halailtavaksi, usein eivät. Tai sitten halusin olla omissa oloissani sängyssäni peiton alla. Kuunnella jotain lempeää puhetta tai suosikkimusiikkia, ja uppoutua niihin, piiloon maailmalta.
Tänä keväänä se sitten tapahtui: lapset sairastuivat koronaan. Hyvin lievin oirein, onneksi. Ensin sairastui isompi, ja hänet eristettiin huoneeseensa, porrastettiin ruokailut, ei halailtu. Äitinä tunsin huonoa omaatuntoa, kun en halaillut ja silitellyt sairasta lasta tartunnan pelossa. Kodissa oli apea tunnelma. Sitten sairastui kuopus. Sairastuvassa vallitsi suorastaan hilpeä tunnelma, kun pikkuväki sairasti talon alakerrassa, katsoi elokuvia ja pelasi päivät pääksytysten. Söimme vuoroissa. Potilaat ensin, sitten pöydän ja tuolien desinfiointi, ja sitten aikuiset. Eristäydyimme maailmasta. Ohjeiden mukaan vain roskat sai viedä, maski kasvoilla. Melko pitkät pari viikkoa oli. Ihmeeksemme selvisimme vähällä emmekä me aikuiset sairastuneet.
Pikkuväki parani ja minun halipulani helpotti. Erakkovaihde jäi kuitenkin päälle pitkäksi aikaa, en edelleenkään halunnut oikein mennä muualle kuin kauppaan Nyt syksyllä aloin hieman jo rentoutua. Päätin mennä teatteriin, vaikka etukäteen ajattelin, että palaan sinne vasta kun sinne voi mennä ilman maskia. Mutta kulttuurikokemusten kaipuu vei voiton, ja pian istuin maski kasvoilla Kansallisteatterissa. Rento tunnelma on taas hieman varissut, kun luen uutisia väsyneestä hoitohenkilökunnasta, täyttyvistä teho-osastoista, alhaisesta rokotekattavuudesta. Tarkkailen lapsia, vähän samaan tapaan kuin kolmetoista vuotta sitten vierailijoita: ai aivastus! Räkää ja ääni maassa! Onko se nyt ihan perusnuhaa vai onko koronaoireita? Lihasoireita? Kurkkukipua? Syksyllä olemme sairastaneet perusflunssan koko perhe. Silti mielen pohjalla kytee, etenkin pikkuväellä: mitä jos. Hermoilua vähentääkseni ostin koronatestejä kotikäyttöön. Nyt en voi enää sulkeutua maailmalta sairastumisen pelossa. Suuret väkijoukot eivät silti kutsu.
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.