Unohdetun väen puolesta
Nenäliinalaukku, säästöpossu, partiovyö, isän Pirkan hiihdon mitali, saksalainen horoskooppinenäliina, isovanhempien valokuvat soikeissa kehyksissä, vihkoja joihin on merkattu lukemani kirjat, juhlarahoja, pinssejä.
Siinä yhden aarrelaatikon aarteet. Toisessa laatikossa on lehtileikkeitä, kolmannessa poliittinen menneisyyteni, neljännessä kalentereita. Laatikoita riittää. Onneksi muutto on tehty muutama vuosi sitten, niin ylimääräistä tavaraa ei ole nurkat täynnä. Nyt on ollut aikaa siivota nurkkia niin minulla kuin monella muullakin. Sortti-asemalle on ennätysmäiset pitkät jonot, Uffin vaatelaatikot ovat täynnä, kaikki kirpputorit eivät edes ota vastaan lahjoituksia.
Karanteeriajan siivous on ainakin ikäihmiselle samalla kertaa hauskaa ja haikeaa puuhaa. Papereiden ja valokuvien läpikäyminen vie aikaa. Helposti pysähtyy ja ryhtyy miettimään mitä kaikkea kuvan ottohetkellä oikein tapahtui ja keitä tässä kuvassa on, miten minulla on noin tavattoman suuret silmälasit, mikä ihmeen muoti on vaatinut kikkarat hiukset eikä sitäkään oikein muista miksi olohuoneen tapetit ovat värikkään ja kuviolliset.
Kun vielä samaan aikaan teen sitä mitä moni muukin ikätoverini eli kirjoittelen muistiin tapahtumia omasta ja läheisteni elämästä, tuntuu että elänkö ollenkaan tätä päivää. Aika monena viimeksi kuluneen kolmen kuukauden päivänä on ollut parempi ihastella lastenlasten vauva-ajan kuvia kuin surra sitä että heitä ei voi tavata. Onneksi nyt voi tavata – ulkona.
Ensin ystävieni kanssa päivittelimme ja harmittelimme, kun meidät laitettiin ”kotiarestiin”. Nyt jälkikäteen poliitikot ja viranomaiset selittävät ettei 70+ mihinkään karanteeriin määrätty, annettiin vain suosituksia. Kaiketi meidän monen kuullun ymmärtämisessä on ollut puutteita. Me emme menneet kauppaan, emme kylään, emme edes kävelylle kaverin kanssa.
Sitten joku onneksi hoksasi, että eihän noita vanhoja ihmisiä voi kotiinsakaan unohtaa. Tuntui että monelta tiedotustilaisuuksiin, lukemattomiin tv-ja radio-ohjelmiin, lehtijuttuihin osallistuneet juuttuivat siihen ajatukseen, että vanhat ihmiset haluavat asua loppuun saakka omassa kodissaan. Eli tämä tarkoittaa, että me vain haluamme olla siellä omassa kodissa. Unohtivat että vielä viime vuoden puolella koko ajan hoettiin, älkää jääkö sinne yksinäisyyteenne.
Nyt on lupa vähän hellittää ja raotella ovia ja tavata ystäviä ja tuttuja ulkosalla. Mikä onni että meillä on nyt kesä! Erilainen, mutta kesä kuitenkin.
Leena-Maija Tuominen