Vaihda passi kynään ja muistivihkoon – Mutsi ja lähiön lumo
Edelleen sitä vain odotellaan maailman aukenemista. Kovasti ihmetellen mennään kohti uutta normaalia vaikkakin toiveena olisi saada se vanha, normaali elämä takaisin. Kaikki olisi ihan niin kuin ennenkin. Tietenkin tiedän, että kaikki muuttuu koko ajan eikä mitään muutosta voi pysäyttää. Suurlähettiläät-bändi kyseli aikanaan kuka voisi kellot seisauttaa? Mutta totta puhuen, en todellakaan halua kellon seisahtuvan tähän hetkeen. Tähän epävarmaan heleään kevääseen, jossa tekisi mieli rentoutua, mutta ei ihan voi. Kevääseen, jossa etätöiden jälkeen siirrytään vapaa-aikaan kulkematta lähtöruudun kautta ulos? Kevääseen, jossa päivät seuraavat toisiaan niin samanlaisina, että ajantaju katoaa ja meneillään olevan päivän päivämäärä on katsottava päivän Hesarista. Kevääseen, jossa päivät ovat ikuista leijonanmetsästystä. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä läpi.
Minähän menen läpi. Olen rohkeasti lähtenyt mukaan erilaisiin etävirityksiin töissä ja vapaa-ajalla, tavannut ystäviä kävelylenkkien merkeissä, ja istunut metsikössä ryystämässä termarista kahvia. Ja soitellut maratonpuheluita niin kuin joskus muinoin tein, lankapuhelimen aikaan. Nyt vain ei ole sellaista erillistä puhelinpöytää, jossa puhelimen vieressä lepää kynä ja lehtiö, valmiina vastaanottamaan sekä tärkeät viestit että ties mitkä tajunnanvirran tuomat symbolit, joita antoisan pitkän puhelinkeskustelun aikana syntyvät.
Entisaikaan puhelinlehtiöni olivat puhelun jälkeen täynnä spiraaleja, rauhanmerkkejä, nuottiavaimia sekä savupiipullisia mökkejä. Erityispitkän puhelun aikana saattoi talon viereen tulla polku, jolla istui kissa. Ei, nyt kuljen puhelin kädessä kävelyllä ja puhua pulputan samalla kun röntgenkatseeni tarkentuu läheisen hevostallin hevosiin. Kotona puhelimen soidessa kuljen ympäri taloa puhelin kädessä, puhellen kiihkeästi ja samalla toisella kädellä huitoen kiivaasti ilmaa kapellimestarin tapaan.
Poikkeukselliset ajat ovat muuttaneet myös tapaa olla ystävien kanssa. Erään rakkaan ystävän kanssa luuhasimme ennen kulttuuritapahtumissa. Konsertteja, teatteriesityksiä, runoiltoja, kaikki kävi! Pidimme yhteyttä lähinnä lyhyillä tekstiviesteillä, joissa sovittiin tapaamispaikka ja -aika. Ystävyydestämme on poikkeusaikana tullut syvempää ja entistä läheisempää. Olemme nimittäin alkaneet sekä puhua maratonpuheluita että tapaamaan etänä kirjoitustreffien parissa. Eipä siistiä!
Niin me sitten tapaamme kerran viikossa etäyhteydellä, kamerat auki ja kynät terävinä. Omistamme molemmat kasapäin kirjoitusoppaita, joista tapaamisemme aikana teemme muutaman kirjoitusharjoituksen ja sitten luemme aikaansaannokset toisillemme. Tai kirjoitamme molemmat tunnin aikana omia tekstejämme, joita luemme toisillemme, mikäli ne ovat sellaisessa kuosissa, että niitä voi jo arastelematta näyttää toiselle. Ja miten hienolta nämä kirjoitustreffit tuntuvatkaan! Kun näen ystäväni tietokoneen ruudulla innostuneena muistivihko ja kynä valmiina tajuan, että kaikki on ihan hyvin. Hän on siellä, muka kaukana, mutta niin lähellä.
Lyhyen kuulumistenvaihdon sinkautamme itsemme mielikuvitusmaailmojemme pariin. Sen yhteisen tunnin jälkeen olo on innostunut. Jes, kirjoitin tänään muutakin kuin kauppalistan! Jes, ystäväni on ihan yhtä fiiliksissä kuin minäkin näistä kynäniekkailuista. Jes, energia tarttui ruudun toiselta puolelta! Sitten vain pikaiset moikkailut, ruutu pimeäksi ja kumpikin pölähdämme takaisin perhearkeemme. Välttämättä kukaan perheestäni ei edes huomannut, että olin poissa. Mutta minä olin, ehdin käydä tunnissa tosi monessa eri ajassa ja paikassa. Ja palasin takaisin, rentoutuneena ja uusin ajatuksin.
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.