Tanotorvi Kaarelan ja lähi-alueiden paikallislehti.

Käytän joukkoliikennettä lähes päivittäin. Reittiopasta tulee selattua puhelimesta usein, ja katsottua, mikä on nopein ja näppärin tapa päästä toiselle puolelle kaupunkia tai peräti Espooseen asti. Eniten tykkään liikkua lähijunalla. Ja Kehäradan kiertäminen on joskus lapsiperheen parasta viihdettä. Junamatka keskustaan on lyhyt, ja sen aikana voi vaikka lukea. Bussissa tulee helposti paha olo, joten minimoin riskit katselemalla ikkunasta ulos. Se on omanlaistaan lähiömutsin luksusta, kun voi matkustaa puoli tuntia bussilla ja ajatella ihan omiaan. Ajatuksia, jotka kuuluvat vain minulle eivätkä liity esimerkiksi perheenjäsenten hammaslääkäriaikojen siirtotoimenpiteisiin, mitkä jäivät tekemättä. Ei, bussissa voin miettiä esimerkiksi sitä, mitä musiikkia ja erityisesti mitkä albumikokonaisuudet pakkaisin mukaan autiolle saarelle. Tai kenen kirjailijan kanssa voisin viettää iltapäivän rupatellen. Tai minne matkustaisin nyt, jos ottaisin äkkilähdön.

Eräänä pimeänä ja erittäin sateisena aamuna rämmin tietokonereppuineni bussipysäkille odottamaan silmälasit huurussa pelastajaa. Se saapuikin, ja hetken päästä lösähdin vettyneenä bussin penkille. Olin matkalla kokoukseen. Viestittelin työkaverille, josko kuitenkin kokouksen sijasta teleportattaisiin itsemme Kanarian saarille. Tunsin syvää sielunkumppanuutta työkaveria kohtaan, kun hän viestitti asian sopivan, ja oli jo pakkaamassa bikinejä laukkuunsa. No, leikit sikseen, aikuisiahan tässä ollaan, velvollisuudentunnosta suuntasimme reaalimaailmassa kokoukseen, sittenkin.

Huriseva, lämmin bussi on kaltaiselleni unikeolle todellinen sudenkuoppa. Sateinen ilma, ikkunasta heikko näkyvyys, taustalla unettava hurina. Avot, se on siinä, saatan herätä kuola poskella päätepysäkiltä ihan muissa maailmoissa. Itse asiassa se on se hurina, mistä kaikki alkaa. Raitiovaunut, sellaiset vanhat ja väsyneet, hurisevat myös äänekkäästi, kuin kutsuen unta luokseni. Mitenkään erityisen voimallinen kutsun ei tarvitse olla, sillä minulla on muutenkin hyvät unenlahjat, ja nukkuminen ihan harrastuksena kiinnostelee! Ehkä se johtuu siitä, että matkustin jo vauvana merimatkoja isohkossa moottoriveneessä, ja totuin nukkumaan kunnon unet matkoilla, moottorin hyrrätessä taustalla. Siksi myös istuskelu sunnuntaiaamuna keittiön pöydän ääressä, hurisevan jääkaapin vieressä, saattaa aiheuttaa ylimääräiset väliunet.

Huolimatta joukkoliikenteen näppäryydestä kaipaan joskus nopeampaa ja suoraviivaisempaa tapaa päästä eri paikkoihin. Auton ratissa en viihdy enkä kehtaa usein taksillakaan ajella. Niinpä olen miettinyt lentävän maton hankkimista. Olisi mahtavaa lennellä taivaalla sellaisella sinivalkoraidallisella räsymatolla, Avainlippu-merkki peräsimenä. Käydä vähän kruisailemassa Kaivopuistossa, parkkeerata matto pehmeästi, kiiltävän Audin viereen ja antaa Audi-miehen tuijottaa, kun nousen muina lähiömutseina matolta, vihellän kutsuvasti ja matto pystyviikkaantuu itsekseen parkkiruudun perimmäiseen nurkkaan siististi, hieman sushirullan näköiseksi mytyksi. Käytyäni kahvilassa virkistäytymässä, vihellän matolle ja seuraavaksi kurvaammekin Kauppakeskus Kaaren Prismaan, suoraan kauppaan sisälle. Lennän matalalla, ja tehokkaan sulavasti kaartelen käytävillä ja poimin kyytiini tarvittavat asiat. Suihkaus vain ja olen kassan vieressä, myyjä ojentaa viivakoodilukijan, äkkiä siitä ostokset kuitataan ja matka jatkuu. Haen vekarat kouluistaan ja sitten ampaistaan kotiin. Ostokset laitetaan kaappiin ja matto lepäämään kaiteelle.

Jonkinlainen suojakatos pitäisi lentävään mattoon kehitellä. Ehkä joku sellainen Harry Potterista tuttu näkymättömyysviitta tai vastaava, joka toimisi sekä sadesuojana että suojana pahiksilta. Mistäs sitä tietää, millaisesta ilmojen kuningattaren tittelistä sitä joutuisikaan taistelemaan tuolla yläilmoissa.

Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.