Vanha jukeboxi muistelee – Mutsi ja lähiön lumo
Yksi tärkeistä asioista elämässäni on musiikki. Kuuntelen monenlaista musiikkia, käyn keikoilla ja lueskelen rokkarien elämäkertoja. Erityisen paljon pidän laulamisesta. Olen laulanut aina. Kotona, istuessani autossa tai veneessä. Tämä voi selittää sen, miksi reitit eivät niin hyvin painu mieleen, kun mielessä on juuri tiettyyn venematkaan täydellisesti sopiva matkalaulu, jossa voi laulaa stemmoja moottorin tahtiin. Kaikkein mieluiten laulan kotonani, yksin. Ja kun laulan en todellakaan pidä kynttilää vakan alla!
Perheeni on saanut nauttia monenmoisista kylpyhuoneen oven takaa kaikuvista suihkukonserteista vaihtuvin teemoin. Olen ymmärtänyt, ettei se heille ole niin erityinen nautinto, mutta en tästä piittaa. Jokaisella perheenjäsenellä on oikeus omiin juttuihinsa. Myöskään naapureilta en ole asiasta kysellyt. Postilaatikolla moikkaillaan kyllä tavalliseen tapaan, joten tuskin harrastukseni häiritsee pientalossa.
”Ain’ laulain työtäs tee”, sanoivat jo seitsemän kääpiötä Lumikille aikanaan. Ja kyllä, mikä onkaan hauskempaa tiskatessa kuin laulaminen. Äkkiä on tiskit hoidettu, kun on samalla vetäisty sekalainen konsertti ääniähuulia säästelemättä. Siivous ylipäänsä on helpompi kestää, kun sen höystää mukavalla pikku lauluputkella! Pölynimurin kauhea ääni peittyy hyvin Pelle Miljoonan klassikoiden alle. Laulaminen on minusta sekä hauskaa että rauhoittavaa. Laulaa luikauttaessani kymmenen kappaletta putkeen keskityn vain laulun sanoihin ja pipodiscossani soivaan melodiaan ja annan mennä. Kotikonsertin jälkeen olo on rauhallinen ja rento, mieli kirkas ja kotityöt on tulleet tehdyiksi.
Itsellenikin on yllätys, mitä lauluja milloinkin tulee mieleen, ja miten muistan laulujen sanat. Aika monia muistan ja aika hyvin. Koska laulaminen puhdistaa mieleni niin hyvin, en ole jaksanut kokeilla tiskaamista Mindfullness-harjoituksena, sellaisena tietoisena tiskaamisena. Ymmärrän, että tietoisuustaidot ovat hyvät ja tärkeät. Mutta kukaan ei koskaan puhu siitä, mitä tehdä päähän kasautuville lauluille ja melodioille, jotka vaativat ylospääsyä suustani!
On laulaminen myös toisten kanssa hauskaa. Erityisesti lasten kanssa. Kokemukseni perusteella voin kertoa, että monet vauvat pitävät Iron Maidenin Run To The Hillsin kertosäkeestä. Tai näin olen päätellyt, kun olen kyläreissulla lurittanut pätkiä sylitellessäni uusia maailman toivoja. Voihan tietysti olla, että pikkuisten silmät pyöristyvät kauhusta ja he mykistyvät silkasta pelosta. En kyllä usko. Omien lasteni ollessa vauvoja en ollut vielä keksinyt tätä näppärää Iron Maiden -kikkaa. Mutta kaikkea muuta olenkin heille laulanut, jo ennen syntymää ja varsinkin sen jälkeen.
Lapseni ovat puheliaita, eikä puheen tuottamisessa ole ollut ongelmaa. Uskon sen johtuvan hillittömästä lauluhimostani ja jatkuvasta laulamisesta. Kun esikoinen vielä opetteli puhumaan, ystäväni yritti opettaa häntä. ”Sano, että äitini on jukeboxi.” Ei tarttunut tämä lause nappulan mieleen kylläkään. Vein lapseni MLL Kannelmäen muskariin heti kun se oli mahdollista. Ensin yhden ja sitten myöhemmin toisenkin. En tiedä, kuka siitä muskarista eniten nautti, minä vai lapset. Osaan kuitenkin nekin laulut vielä ihan hyvin!
Pikku Kakkosesta katsoimme Satu Sopasen ohjelmia, ja niistä inspiroituneena leikimme Laulupuu-leikkiä. ”Kukahan vois, kukahan vois, laulun pussista vetää pois!” Piirsin paperille puun ja kiinnitin sen seinään. Puun oksiksi tulivat paperilappuset, joita vuorotellen nostimme pussista. Paperilapuissa oli yksi vihjesana laulua varten. Siitä sitten vain aloimme laulamaan! Tosin aluksi lapsista oli hauskempaa nostella pussista yllätyslappusia. Minulle jäi lauluhommat ja ”laulun” kiinnitys puuhun. Harmi kun kukaan ei kotona enää tästä leikistä innostu. Minä olisin kyllä valmis!
Karolina Lamroth
Kirjoittaja rakastaa musiikkia ja lukemista, on MLL Kannelmäen yhdistysaktiivina aina pienten puolella ja toivoo maailmanrauhaa.